Viime sunnuntaina messussa oli läsnä noin 100 seurakuntalaista, joista ehkä 70 oli rippikoululaisia. Tavallisten seurakuntalaisten joukkoon kuului kirkkoon erityisesti kutsuttuja syntymäpäiviään viettäviä vanhuksia. Meitä vielä tavallisempia oli paikalla siis kourallinen.
Koska saavuin messuun vasta johdantosanojen jälkeen, yritin hiipiä kirkkosaliin mahdollisimman huomaattomasti ja jouduin istumaan rankimmalle rippikoulusektorille. Vieressäni istui pitkätukkaisia, pitkäsäärisiä teinejä, joita kovasti hihitytti.
Harvoin tarjoutuu tuollaista tilaisuutta seurata messun aikana nuorten käyttäytymistä. Eivät osanneet teinit etsiä virsien numeroita, eivät osanneet yhtyä yhdessä luettaviin osiin. He nousivat seisomaan, kun huomasivat muidenkin niin tekevän, mutta käyttäytymisestä näki, että eivät ymmärtäneet miksi. Rippikoululaiset oli kuitenkin huomioitu messussa, mm. johdantosanoissa ja esirukouksessa.
Sellaistahan se aina on rippikoululaisten kanssa. Aina ei vain voi voittaa. Harmillista on se, että pihalla olemisesta jää usein kokemus ulkopuolisuudesta, siitä, että messu on joidenkin toisenlaisten ihmisten juttu. Kuitenkin on varsin pienellä vaivalla voidaan tehdä paljon rippikoululaisten hyväksi.
Teen kolme ehdotusta. Pitäkää niitä ennemmin keskustelunavauksina kuin lopullisen totuuden julistuksina. Älkääkä kukaan syyllistykö - tiedän, että teette parhaanne työssänne.
1. Rippikoululaisille oma käsiohjelma, jossa selitetään messun eri osien merkitystä, eri symboleja ja käyttäytymistä. Messun on tarkoitus olla inklusiivinen sillä tavalla, että kaikki seurakunnan jäsenet voivat osallistua siihen juuri sellaisina kuin he ovat. Jotkut seurakuntalaiset ovat messussa kävijöinä aloittelijoita ja he tarvitsevat enemmän tukea kuin kokeneet konkarit. Oma käsiohjelma, jonka ystävällinen vahtimestari tai seurakuntalainen, tai peräti isonen, antaa kirkkoon saapuessa, voi vähentää vierauden kokemusta.
Tehdäänhän lapsillekin omia käsiohjelmia, joissa on mm. väritystehtäviä. Rippikoululaisen käsiohjelman ensimmäisen version voisi antaa isosten tehtäväksi. Heillä on vielä tuoreessa muistissa se, mitä tarkoittaa olla pihalla.
2. Messuchat. Kirkon yhteinen verkkotyö, tai vaikka pääkaupunkiseudun seurakuntayhtymät, voisivat avata nuorille messuchatin, jossa päivystäisi nuorisotyöntekijä tai pappi huhti-toukokuun sunnuntaisin klo 9-14. Nuori voisi kysyä chatissa mitä tahansa messuun liittyvää juuri silloin, kun häntä jokin askarruttaa eikä vasta myöhemmin. Useimmilla nuorilla alkaa olla älypuhelin, jolla kysymykset voi esittää jo heti messun aikana tai sen jälkeen.
3. Ohjeiden antaminen. En yleensä kannata sitä, että messussa paljon selitellään tai ohjeistetaan, mutta joskus se on välttämätöntä. Ohjeita voi antaa lyhyesti ja yksinkertaisesti (esim. "Uskontunnustuksen sanat löytyvät virsikirjan takasisäkannesta. Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme...") Ohjeiden antaminen ei auta vain rippikoululaisia vaan myös monet muut seurakuntalaiset tuntevat olonsa turvalliseksi, kun heitä ohjeistetaan. Eikä ohjeista ole mitään haittaa kokeneelle messukävijällekään.
Keväällä eräässä messussa kuulin vahingossa kahden takanani istuvan seurakuntalaisen keskustelun.
- Mennään tuonne ehtoolliselle.
- Emmä taida.
- Tuu nyt vaan.
- Emmä.
Hetken hiljaisuus.
- Mitä sä nyt. Ei se ole mitään kummallista.
- Tota. Kyllä haluaisin, mutta kun mä en tiedä, mitä siellä pitää tehdä.
Ja siihen penkkiin hän jäi istumaan, kun toinen meni ehtoolliselle.
