Kutsumisesta

Tällä kertaa tarjoan kirjoitustilaa Timo-Matti Haapiaiselle, joka on tänään on viimeistä päivää töissä samassa kerroksessa kanssani. Timo-Matti on ollut Tiellä - På väg -jumalanpalveluselämän kehittämishankkeen koordinaattorina ja siirtyy huomisesta alkaen edistämään kirkon missiota strategian ja tulevaisuusvisioiden parissa.  

Jp-elämän kehittämishankkeessa Timo-Matti on nähnyt miten 42 seurakuntaa taistelee kehittääkseen messua. Seurakunnat ovat valinneet erilaisia kehittämiskohteita. Matkan varrella on nähty monenlaista: joissakin seurakunnissa osallistujia messuissa on jopa 20% entistä enemmän, joissain on työntekijöiden motivaatio kasvanut, joissain on nähty valoa viestintäasioissa. Joissain homma kehittyy nopeammin, joissain hitaammin. Jossain on jouduttu lykkäämään kehittämistä tulevaisuuteen jostain yllättävästä syystä. 

Messu on aitoa vastakulttuuria, joka tarjoaa ihmiselle jotain sellaista, mitä muualta ei saa. Messu ei kehity omalla painollaan vaan se tarvitsee panostamista. Messu tarvitsee ihmisiä, jotka vievät viestiä eteenpäin, kutsuvat toisia mukaan. 

KUTSU

 Kävin poikani kanssa kesällä yleisurheilukoulussa. Syksyllä oli seuran yhteinen kesäkauden päätösjuhla, johon kutsuttiin yleisellä kutsulla. Ajattelin jättää juhlan väliin, emmehän ole mitään varsinaisia seura-aktiiveja – ainakaan vielä. 

Hieman myöhemmin tuli kohdennettu kutsu: ettekö tulisi, kun poika saa palkinnonkin muistoksi kesästä. Ilmoittauduin välittömästi, ja juhlissa oli mukavaa. Tapasin myös muista yhteyksistä tuttuja ihmisiä. Eivät kaikki muutkaan mitään huomattavia seura-aktiiveja olleet. Ainakaan vielä.

Kokemus pani miettimään viestejä, joita annan messusta ja messussa. Lähetänkö yleisiä viestejä vai sellaisia, joiden myötä ihminen voi kokea, että juuri hänen läsnäolonsa on tärkeä? Riittääkö se, että asia tulee sanottua, vai onko tavoitteena saada yhteisö kokoon?

Äiti Teresan kerrotaan laskeneen suurtakin väkijoukkoa näin: ”Yksi, yksi, yksi, yksi…” Henkilökohtainen huomioiminen luo kokemuksen merkittävyydestä. Tämä pätee myös kutsumisen suhteen. Lauantainen tekstiviestikierros voi tuoda kirkkoon enemmän ihmisiä kuin rivi-ilmoitus lehdessä.

Meidät on kutsuttu kutsumaan. Kaikki eivät ole vielä kutsua kuullet. Vielä.

Timo-Matti Haapiainen 

- - -
P.S. Timo-Mattiin voi tutustua myös Vantaan Laurin jutussa ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa. 

Rakas messu

Tässä blogissa kirjoittelen omiani, mutta välillä kutsun myös jonkun muun kirjoittamaan ajatuksiaan messusta. Ensimmäisenä vierailijana näissä kutsuissa on Outi Lantto, johon olen tutustunut Malmin seurakunnassa. Olimme siellä työtovereita ja huomasin, että Outia innosti ja motivoi messu - kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monipuolisuudessaan. Alla Outi kertoo, miten messu tuli rakkaaksi.

Outin kirjoitus herättää pohtimaan, miten messu voisi tulla tärkeäksi myös nykyään nuorille ja aikuisillekin. Onko jotain mitä me työntekijät voimme tehdä? Onko se riippuvainen kotikasvatuksesta?

RAKAS MESSU 

Vasemmalla, noin kirkon puolivälissä, lähempänä sivu- kuin keskikäytävää – en tiedä, miksi näin valitsin, mutta tuo sijainti vakiintui tavallisimmaksi istumapaikakseni jumalanpalveluksessa. Lukioikäisenä katseeni kiersi Lennart Segerstrålen freskon yksityiskohdissa kun kuuntelin enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena saarnaa. Vaikka saarnatuolista toisinaan selvästi vihjattiin, että herätysliikkeeseen kuulumattomana olen armon ulkopuolella, ei se vieroittanut minua jumalanpalveluksesta. Kahtiajako oli asia, mihin me seurakuntanuoret olimme tottuneet, olemaan ”heitä”. 

Nuorten kanssa järjestettiin varttikirkkoja ja pari yömessua, laulettiin veisuja kitarasäestyksellä, mutta sunnuntaisin tultiin seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tuskin virret lempimusiikkiamme olivat, mutta niiden kautta syntyi yhteys muuhun kirkkoväkeen.

Kotikirkko jäi Rovaniemelle lukion jälkeen, Helsingissä tutuiksi tulivat Töölön kirkot, satunnaisesti muutkin. Oudolla paikkakunnalla tuttu jumalanpalvelus antoi turvaa ja tietoisuuden yhteydestä, vaikken muista kirkossa keneenkään tutustuneenikaan. Ulkomailla asuessani kävin jumalanpalveluksessa harvemmin, mutta aina kirkkoon mennessäni tiesin, että siellä olen kotonani, vieraissakin sävelmissä oli riittävästi tuttua, rukousyhteys syntyi paikallisella kielellä.

Kotiinpaluun ja elämänmurrosten myötä kasvoi kaipuu jokaviikkoiseen kirkossakäyntiin. Erityismessujen vetovoima tehosi hetken, mutta niiden levottomuus alkoi vähitellen kiusata ja askeleet suuntautuivat oman seurakunnan ”tavalliseen” sunnuntaiaamun messuun ja siellä vapaaehtoiseksi maallikoksi.

Se, että messu oli tullut niin rakkaaksi, oli merkittävä tekijä päätöksessä lähteä viimein opiskelemaan teologiaa. Valmistuttuani työhaastattelussa minulta kysyttiin, miten perhe-elämäni kestäisi papin työajat. Vastasin, että sunnuntaiaamuna olisin joka tapauksessa messussa.

Papin viikon hienoin hetki on se, kun alkuvirren jälkeen liturgina kääntyy toimittamaan alkusiunauksen. Monet tutut kasvot kertovat hyväksynnästä, ja saavat nöyräksi: tämän messun haluan toimittaa niin hyvin kuin vain osaan, rukoillen ja keskittyen.

Iloitsen, että partiolaisena ja seurakuntanuorena totuin seurakunnan yhteiseen jumalanpalveluselämään, ja kiitän nuorisopappejani ja nuorten kuoroa johtanutta kanttoria, että meitä kutsuttiin ennakkoluulottomasti myös messuja suunnittelemaan ja niissä palvelemaan. En tiedä, olisinko muuten löytänyt jokaviikkoisen messun voimanlähteeksi elämääni. Rukous, raamatunluku ja opetus, ehtoollinen ja yhteinen veisuu toisinaan vielä messun jälkeisellä seurustelun sakramentilla täydennettynä – mikä voisi olla parempi tapa lähteä uuteen viikkoon ja arjen palvelukseen? 

Outi Lantto 

Messu kirkkoherranvaalin vaalinäytteenä

Kolmatta sunnuntaita istun kotiseurakuntani messussa katselemassa ja kuuntelemassa kirkkoherraehdokkaita. Seurakuntalaisena saa osallistua kirkkoherran valitsemiseen vain muutaman kerran elämässään ja siksi olen pyrkinyt ottamaan tämän tehtävän vakavasti.

Kirkkoherraehdokkaat ovat vanhan tavan mukaan kukin pitäneet messun seurakunnan pääkirkossa. Messun jälkeen ehdokkaalla on ollut mahdollisuus esittäytyä noin kymmenen minuutin ajan. Kirkkokahveilla ehdokkailta on saanut kysellä kaikenlaista.

Ehdokkaiden lisäksi olen arvioinut tätä prosessia ja näitä tilaisuuksia. Ensimmäinen ja ehdoton kokemukseni on, että messu on huono tilanne kirkkoherran esittäytymistilaisuudeksi. Messu on ensisijaisesti hengellinen tilaisuus, jonka keskiössä on Jumalan kohtaaminen Sanassa ja sakramentissa. Kirkkoherraehdokas joutuu vaikeaan tilanteesen, jossa hän messua toimittaessaan joutuu ratkaisemaan dilemman Jumalalle ja seurakunnalle puhumisen välillä. On vaikea puhua Jumalalle luontevasti samalla kun yrittää tehdä vaikutuksen seurakuntalaisiin. Tämä tilanne johtaa kummallisiin liturgisiin ratkaisuihin, joissa häviäjänä on se seurakuntalainen, joka tulee kirkkoon saamaan hengellistä ravintoa.

Esittäytymispuheenvuorot ja kirkkokahvien kyselytunnit sen sijaan ovat antaneet hyvän kuvan kirkkoherraehdokkaan vuorovaikutustavoista ja päätöksentekoa ohjaavista arvoista.

Toivottavasti tulevaisuudessa päästään tilanteista, missä messua käytetään keppihevosena, jolla hallinto ratsastaa.

Kirkkokahvilla ehdokkaan vastauksia kuunnellessa