Vuorossa vieraileva kirjoittaja. Kati Pirttimaa, kanttori ja hiippakuntasihteeri Espoosta, kirjoittaa uruista, koska aina silloin tällöin joku uhoaa urkumusiikkia vastaan. Mikään muu musiikki ei tunnu herättävän yhtä suuria tunteita. Mitään muuta musiikkia ei vastusteta yhtä voimakkaasti. Jotain vaarallista siinä täytyy siis olla.
Urkujen on vaiettava?
Urut eivät sovi yhteislaulun säestykseen! Urut on kirkon soitin! Urut on poltettava! Ihmiset tulevat kirkkoon kuuntelemaan urkuja!
Mielipiteitä uruista on taas heitelty kiivaasti puolesta ja vastaan. On todettu, että urkujen pauhinan säestyksellä on vaikea laulaa, erityisesti, jos kirkossa on vain kourallinen ihmisiä. Tämähän on päivänselvää.
Itseäni ihmetyttää se johtopäätös, joka tästä itsestäänselvyydestä vedetään: uruilla ei siis voi säestää. Olen itse silloin tällöin ollut laulamassa tilaisuudessa, jossa pianisti ei ole ollut briljantin säestämisen huippuosaaja, vaan säestys on ollut enemmänkin kovaa kolistelua ja rytmitöntä metakkaa. Ja olen ollut paikalla sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa kitaristi on osannut vain puolet laulun soinnuista eikä komppikaan ole sujunut kovin hyvin. En silti osaa näiden kokemuksien perusteella ajatella, että piano ja kitara eivät sopisi säestyssoittimiksi. Soittajat eivät ole olleet tehtäviensä tasalla, soittimessa ei ole ollut vikaa.
Peiliin katsomisen paikka
Herää kysymys, onko urkujen osakseen saamassa kritiikissä sama tausta. Jospa kysymys ei olekaan soittimen vaan soittajan sopivuudesta ja osaamisesta? Olisiko meidän urkurien katsottava peiliin?
Kitara- ja pianosäestyksistä minulla tosiaan on erilaisia kokemuksia. Ja niin on kyllä urkusäestyksestäkin. Toisinaan urkuja käytetään vaihtelevasti, virren sisältöön ja melodiaan ja tilanteeseen sopivasti. Rekisteröidään rikkaasti ja temmataan seurakunta heti alkusoitossa mukaan lauluun. Toisinaan taas – kaikki kahdeksan säkeistöä soitetaan samalla rekisteröinnillä, soitto ei hengitä ja tempo laahaa. Tai sitten kiidetään eteenpäin niin hurjaa vauhtia, ettei hengittää ehdi. Tai soitetaan alkusoitto eri tempossa kuin itse virsi. On päivänselvää, että silloin harmittaa ja yhteislaulun parhaat kokemukset jäävät kokematta.
Säestäminen on taito, jota pitää harjoitella - ja ajatella
Virsisoitto on taitolaji. Taitolaji, joka edellyttää erilaista osaamista kuin solistinen soittotaito.
Ensiksikin, virsisoitossa on kysymys veisuunjohtamisesta, ei säestämisestä. Soittajan tehtävänä on pitää joukot kasassa ja yhteisellä tiellä. Jos soittaja säestää ja kuulostelee kaiken aikaa seurakuntaa, tempo hidastuu hidastumistaan ja into laantuu. Tavat, joilla soittaja veisuuta johtaa, vaihtelevat. Urkuja täytyy käyttää eri tavalla silloin, kun paikalla on kymmenen ihmistä ja silloin, kun salissa on tuhat laulajaa. Tuhat laulajaakin on mahdollista saada laulamaan yhteen ääneen, kun pitää ohjat käsissään.
Soittotaidon lisäksi rekisteröintitaito on homman A ja O. Urkurin pitää osata käyttää soitintaan monipuolisesti, ja osata rekisteröidä (valita urkujen sointivärit) niin, että urkujen sointi tukee laulua. Ei liian hiljaa ja heppoisesti eikä liian kovaa ja kireästi. Trio-soiton (soittotapa, jossa melodiaääni soitetaan eri rekisterillä kuin säestysäänet) moni unohtaa liturgisen soiton tentin jälkeen tai päätyy rekisteröimään väärin: melodian kovaa ja säestyksen heiveröisesti, jolloin soitto ei tue laulua enää lainkaan.
Eväitä onnistumiseen: rytmi, esilaulaja, muut soittimet
Soiton ja laulun täytyy hengittää. Soittajan täytyy itse laulaa, ja ainakin olla laulavinaan voidakseen hengittää yhdessä laulavan seurakunnan kanssa. Ja soittaja voi, ja hänen pitää, soittamalla ohjata ihmiset hengittämään oikeassa kohdassa. Hengittämisen lisäksi soitossa ja laulussa tärkeintä on rytmi. Poljento. Svengi. Musiikki elää siitä, että se sykkii. Jos soitto on tasapaksua ja latteaa, siitä puuttuu rytmi – ja sen mukana kaikki.
Hyväkään soittotaito ei poista sitä tosiasiaa, että isossa tilassa yhdessä laulamiseen tarvitaan esilaulaja tai esilauluryhmä. Kun jumalanpalveluksessa on mukana kuoro, veisuu kajahtaa heti komeammin. Aina ei kuoroa ole saatavilla. Silloin on, sanoisin, että on välttämätöntä, että paikalla on esilaulaja. Ja, että esilaulaja laulaa mikrofoniin. Laulumikrofoniin. Myös soittajia soisi olevan mukana jumalanpalveluksissa nykyistä useammin.
Keskustelua ei tarvitsisi käydä akselilla urut vai muu soitin, vaan urut ja muut soittimet. Omalla urallani parhaita kokemuksia ovat olleet ne, kun olen saanut soittaa virsiä yhdessä lyömäsoittimien tai sähkökitaran kanssa. Eikä tämän tarvitse olla edes resurssi- tai rahakysymys: Suomesta löytyy kaikilta vähänkään isommilta paikkakunnilta ihmisiä, jotka harrastavat viulun huilun tai jonkun muun soittimen soittamista. Moni heistä tulisi ihan mielellään kirkkoon soittamaan virsiin melodioita – jos joku vain pyytäisi.
Tajua tilanne!
Kaikkein tärkeintä virsisoitossa on tilannetaju. Jos isossa kirkossa on vähän väkeä, voi olla toimiva ratkaisu siirtyä pois urkuparvelta, ja soittaa vaihteeksi pianolla tai kitaralla. Kiirastorstaina on soitettava eri tavalla kuin ensimmäisenä adventtina. Sua kohti Herrani soitetaan eri tavalla kuin Soi kunniaksi Luojan. Ja joskus voi jättää kokonaan säestämättä ja siirtyä seurakunnan keskelle johtamaan veisuuta – laulamalla. Itselleni koskettavimpia hetkiä ovat olleet ne, kun olen jättänyt osan ehtoollisvirttä soittamatta, jatkanut laulaen ja lähtenyt itse ehtoolliselle. Seurakunta on veisannut ympärilläni ja minä olen saanut polvistua Herran pöytään.
Näin sen pitäisi mennä, kaikilla soittimilla.
