Seurakuntalaisten messu - muutama ajatus ennen paneelikeskustelua

Tässä muutama asia, jotka olin suunnitellut sanovani johdannoksi paneelikeskusteluun Kasvatuksen päivillä Jyväskylässä 14.1.2016, mutta jotka jätin pois aikatauluongelman vuoksi. Julkaisen ne nyt tässä. 

Melko tarkalleen yksitoista kuukautta sitten tässä samassa salissa kokoontui n. 550 ihmistä keskustelemaan messusta ja jumalanpalveluselämästä laajemminkin. Näistä ihmisistä noin kolmannes oli seurakuntalaisia ja kaksi kolmannesta työntekijöitä. Jaetut eväät päivien päättyessä piispa Simo Peura totesi, että tässä on kysymys kansanliikkeestä. On tarkoitus jatkaa noilla päivillä alkanutta keskustelua. 

Messu liittyy kristittyjen identiteettiin

Tänä aamuna keskustelumme yhtenä lähtökohtana on se, että messu on tärkeä. Se on huippu, jota kohti kirkon toiminta suuntautuu ja samalla lähde, josta voima toimintaan nousee.

Messussa tulee näkyväksi ja kuuluvaksi uskomme ydin joka kerta kun messua vietetään. Seurakunnan pitää toki muuallakin julistaa ja palvella monin tavoin, mutta sen voi tehdä rennommin, kun tietää, että uskon ydinasiat tulevat joka viikko ja ainakin sunnuntaisin perusteellisesti elettyä.

Messu on seurakunnalle identiteettikysymys myös siksi, että kristityn identiteettiin kuuluu yhteys toisiin. Se näkyy kokoontumisena yhteen. Ateriaa ei voi nauttia muuten kuin kokoontumalla yhteen.

Siellä, missä vasta lähetystyötä tehdään, tiedetään jotain saavutetun, kun ihmiset alkavat kokoontua messuun. Se on yksi kristittyjen tuntomerkki meillä ja kaikkialla maailmassa. Meidät tunnetaan kristityiksi siitä, että vietämme messua.

Seurakunta on messun subjekti

Välillä meillä on ollut kadoksissa ajatus siitä, kuka on messun subjekti. Kirkon asiakirjoissa subjekti on kyllä ollut esillä, mutta käytännössä se on välillä hautautunut monien muiden hyvien asioiden alle. Ja niin on päässyt syntymään ajatus, että messu on pappien ja kanttorien juttu. Näin ei kuitenkaan ole.

Nykyisin ihmiset asettuvat mielellään passiiviseksi yleisöksi, elokuvien katsojiksi ja penkkiurheilijoiksi, seuraamaan muiden toimintaa. Messu ei ole sellainen. Valitettavasti, koska usein ihmiset haluavat olla passiivisia.

Messun toimittaa aina kokoontunut seurakunta. Ei se seurakunta, joka ei ole paikalla. Eivät työntekijät ja avustajat vaan yhdessä kaikki messuun kokoontuneet ihmiset. Heillä on erilaisia rooleja. Kunkin tulee muistaa oma roolinsa, mutta pitää mielessään myös kokonaisuus: Yhdessä seurakuntana me olemme liturgian subjekti.

Osallisuus ja osallistuminen  

Osallisuudesta on puhuttu ehkä jo noin kymmenen vuotta näilläkin päivillä. Kun puhutaan messusta voidaan seurakunnan subjektiutta, voidaan tänäpäivänä kutsua osallisuudeksi. Osallisuus tulee näkyväksi osallistumisena. Seurakuntalainen tulee paremmin osalliseksi, kun hän osallistuu.

Osallistumista on monenlaista: joku osallistuu vain mielessään, joku haluaa avustaa ehtoollisen jakamisessa tai rukouksen laatimisessa. Joku haluaa osallistua aamenen lausumiseen, joku veisata yhdessä toisten kanssa. Liturgia on meillä siksi, että voisimme osallistua, emmekä jäisi vain yleisöksi.

Tänään aamupäivällä keskustelemme näistä asioista: osallisuudesta, seurakuntalaisuudesta ja messusta. Lapsista ja nuorista ja messusta.

Seurakuntalaisen kokemuksia messusta

Seurakunnassa töissä ollessani olin usein messussa joko liturgina tai avustajana. Ne olivat minulle mieluisia työvuoroja ja suunnittelin saarnojani ja rukouksia jo kuukausia etukäteen. Valmistautumiseni alkoi siitä, että tutustuin kullekin sunnuntaille annettuihin raamatunteksteihin, pyhäpäivän aiheeseen ja virsiehdotuksiin. Sitten annoin kaiken muhia, jossain tajunnan takalaidalla, kunnes tuli aika ryhtyä aktiiviseen suunnittelutyöhön. Kahdenkymmenen vuoden aikana ehti jo kehittyä jonkinlainen rutiinikin. 

Vapaa-ajallani (jota ei juuri viikonloppuisin ollutkaan) kävin messussa vain kerran tai kaksi vuodessa. Seitsemän vuotta sitten siirryin työhön, joissa minulla on vapaat viikonloput. Nyt käyn messussa 2-3 kertaa kuukaudessa, useimmiten omassa kotiseurakunnassani. Välillä käyn kyllä vieraissa.

Seurakuntalaisena messu näyttää ja tuntuu hyvin erilaiselta. Messuun valmistautuminen alkaa loppuviikosta, kun alan miettiä, miten saan hankittua sopivan kolehtirahan käteisenä. Pyhäpäivän aihe ja tekstit saattavat olla vasta sunnuntaiaamuna liturgin johdantosanoista avautuva yllätys. Liturgin avaus muodostaa minulle tulkintakehyksen, jonka läpi kuuntelen tekstejä, rukouksia, saarnaa ja virsiä.

Olen huomannut, että seurakuntalaisena voin osallistua useammalla tavalla kuin ennen luulin. En ehkä seurakuntapappina ollutkaan kovin syvästi perehtynyt siihen, mitä seurakuntalainen voi messussa tehdä. Erityisen rakkaaksi minulle on tullut tuo pieni sana "Aamen". Sen ensimmäiseksi ja vielä kolminkertaisena laulan messussa ja samaan aameneen minun toimintani messussa päättyy. Aamenella vahvistan papin tai toisen seurakuntalaisen lukeman rukouksen. Vastaan aamenella ehtoollisenjakajalle vastaanottaessani leivän ja viinin. Aamen on minun sanani seurakuntalaisena.

Käytän myös liturgisia eleitä. Siunaan itseni ristinmerkillä messun alussa ja lopussa ja ehtoolliselta noustessani. Ehtoollisen asetussanojen jälkeen kumarran, mutta vain vähän, jotteivat muut seurakuntalaiset hämmenny liikaa. Välillä toivoisin, että seurakuntalaisille olisi tarjolla vielä useampia eleitä. Voisimmeko välillä alkaa messussa polvistua?

Seurakuntalaisena minulle tärkeäksi on tullut se yhteisö, joka kokoontuu kotikirkollani. Työntekijät ovat mukavia hekin, mutta he vaihtuvat sunnuntaista toiseen. Me seurakuntalaiset sen sijaan pysymme samoina. Mitä useammin ja pidempään messussa käyn, sitä useampaan ihmiseen tutustun ja sitä enemmän tuttavuudet syvenevät ja tämä tapahtuu aivan vaivattomasti kirkkokahveilla. 

Eilen meitä oli messussa noin 40 henkeä. Kirkkosaliin saapuessani huomasin, että erään tutun vanhemman kirkkovieraan vieressä oli paljon tilaa ja päätin, että sen sijaan, että menen vakituiselle paikalleni kysynkin, onko hänen vieressään tilaa. Vähän kuulumisia siinä vaihdettiin ja rinnakkain osallistuttiin. Messun lopussa hän sanoi: ”Sinähän voit vastedes istua sillä paikalla.”

Messu oli kaikin puolin ilahduttava ja saarna ajatuksia herättävä. Kaikesta näki, että siihen oli panostettu. Hyvin tehty ilahduttaa aina, mutta niin ilahduttavat yllätysetkin. Nyt yllätyksenä oli kanttorin, avustavan papin ja liturgin yhdessä vastausmusiikkina laulama psalmi, joka ilahdutti mielen ja sydämen.