Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle.
Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran?
Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan.
Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa.
Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?
Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle.
Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa.
Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan.
Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan?
