Elevaatio ja seurakuntalaisen kumarrus

Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle. 

Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran? 

Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan. 

Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa. 

Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?

Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle. 

Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa. 

Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan. 

Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan? 

Seurakuntalaisen kokemuksia messusta

Seurakunnassa töissä ollessani olin usein messussa joko liturgina tai avustajana. Ne olivat minulle mieluisia työvuoroja ja suunnittelin saarnojani ja rukouksia jo kuukausia etukäteen. Valmistautumiseni alkoi siitä, että tutustuin kullekin sunnuntaille annettuihin raamatunteksteihin, pyhäpäivän aiheeseen ja virsiehdotuksiin. Sitten annoin kaiken muhia, jossain tajunnan takalaidalla, kunnes tuli aika ryhtyä aktiiviseen suunnittelutyöhön. Kahdenkymmenen vuoden aikana ehti jo kehittyä jonkinlainen rutiinikin. 

Vapaa-ajallani (jota ei juuri viikonloppuisin ollutkaan) kävin messussa vain kerran tai kaksi vuodessa. Seitsemän vuotta sitten siirryin työhön, joissa minulla on vapaat viikonloput. Nyt käyn messussa 2-3 kertaa kuukaudessa, useimmiten omassa kotiseurakunnassani. Välillä käyn kyllä vieraissa.

Seurakuntalaisena messu näyttää ja tuntuu hyvin erilaiselta. Messuun valmistautuminen alkaa loppuviikosta, kun alan miettiä, miten saan hankittua sopivan kolehtirahan käteisenä. Pyhäpäivän aihe ja tekstit saattavat olla vasta sunnuntaiaamuna liturgin johdantosanoista avautuva yllätys. Liturgin avaus muodostaa minulle tulkintakehyksen, jonka läpi kuuntelen tekstejä, rukouksia, saarnaa ja virsiä.

Olen huomannut, että seurakuntalaisena voin osallistua useammalla tavalla kuin ennen luulin. En ehkä seurakuntapappina ollutkaan kovin syvästi perehtynyt siihen, mitä seurakuntalainen voi messussa tehdä. Erityisen rakkaaksi minulle on tullut tuo pieni sana "Aamen". Sen ensimmäiseksi ja vielä kolminkertaisena laulan messussa ja samaan aameneen minun toimintani messussa päättyy. Aamenella vahvistan papin tai toisen seurakuntalaisen lukeman rukouksen. Vastaan aamenella ehtoollisenjakajalle vastaanottaessani leivän ja viinin. Aamen on minun sanani seurakuntalaisena.

Käytän myös liturgisia eleitä. Siunaan itseni ristinmerkillä messun alussa ja lopussa ja ehtoolliselta noustessani. Ehtoollisen asetussanojen jälkeen kumarran, mutta vain vähän, jotteivat muut seurakuntalaiset hämmenny liikaa. Välillä toivoisin, että seurakuntalaisille olisi tarjolla vielä useampia eleitä. Voisimmeko välillä alkaa messussa polvistua?

Seurakuntalaisena minulle tärkeäksi on tullut se yhteisö, joka kokoontuu kotikirkollani. Työntekijät ovat mukavia hekin, mutta he vaihtuvat sunnuntaista toiseen. Me seurakuntalaiset sen sijaan pysymme samoina. Mitä useammin ja pidempään messussa käyn, sitä useampaan ihmiseen tutustun ja sitä enemmän tuttavuudet syvenevät ja tämä tapahtuu aivan vaivattomasti kirkkokahveilla. 

Eilen meitä oli messussa noin 40 henkeä. Kirkkosaliin saapuessani huomasin, että erään tutun vanhemman kirkkovieraan vieressä oli paljon tilaa ja päätin, että sen sijaan, että menen vakituiselle paikalleni kysynkin, onko hänen vieressään tilaa. Vähän kuulumisia siinä vaihdettiin ja rinnakkain osallistuttiin. Messun lopussa hän sanoi: ”Sinähän voit vastedes istua sillä paikalla.”

Messu oli kaikin puolin ilahduttava ja saarna ajatuksia herättävä. Kaikesta näki, että siihen oli panostettu. Hyvin tehty ilahduttaa aina, mutta niin ilahduttavat yllätysetkin. Nyt yllätyksenä oli kanttorin, avustavan papin ja liturgin yhdessä vastausmusiikkina laulama psalmi, joka ilahdutti mielen ja sydämen.

Helsingissä tänään 31 messua

Ajattelin tänään toukokuun viimeisenä päivänä Herran vuonna 2015 mennä messuun sunnuntaiaamuna niinkuin minulla on tapana. Mieluiten käyn messussa jo klo 10.  

Useimmiten käyn kotiseurakunnassani, mutta joskus myös vieraissa. Tänä aamuna tein tutkimusretken Helsingin seurakuntien nettisivuille, josta yritin selvittää, missä lähiseudulla on messu ja mihin aikaan.

Laskujeni mukaan klo 10 olisi messu tarjolla kuudessatoista eri paikassa, klo 11 alkaen vietetään seitsemän messua ja klo 12 pääsisin messuun samoin seitsemässä eri paikassa.

Myöhemmin iltapäivän aikana messuun pääsee kuudessa paikassa, mutta illalla klo 18 on tarjolla vain yksi messu, joka on Tuomasmessu.

Yhteensä Helsingissä on tänään tarjolla 31 messua.

Helsingin yhtymästä sain jokin aika sitten tiedon, että pyhäpäivänä Helsingssä käy kirkossa keskimäärin 3600. Keskimääräisen kävijämäärän tarkastelu on haastavaa eikä anna totuudenmukaista kuvaa yhdestäkään pyhäpäivästä. Ensin lasketaan yhteen kaikkien pyhäpäivien messujen kaikki kävijät koko vuoden ajalta ja sitten jaetaan ne vuoden pyhäpäivien määrältä. Tietenkin suurina juhlina ja konfirmaatioissa käy enemmän ihmisiä ja se nostaa keskimääräistä pyhäpäiväosallistujien määrää. Ja kesällä kävijöitä on vähemmän, mikä puolestaan laskee keskiarvoja.

Minusta 3600 ihmistä kuitenkin on aika paljon ja on jotenkin rohkaisevaa havaita kuinka moni ihminen messussa käy.

Olisi vielä hyvä selvittää, miksi ihmiset käyvät kirkossa muutenkin kuin suurina juhlapäivinä. Minut messuun vetää ehtoollinen ja rukous. Niitä kaipaan ja se kaipaus saa minut liikkeelle. Tänä aamuna olen tavallista hitaampi lähtemään liikkeelle ja menen messuun klo 11.



MESSUT HELSINGIN KIRKOISSA

klo 10 Herttoniemi, Kulosaari, Anglican, Oulunkylä, Temppeliaukio, Huoplahti, Matteuksenkirkko, Paavalinkirkko, Puistolan kirkko, Helsingin tuomiokirkko, Vanhakirkko, Malmin kirkko, Pitäjänmäen kirkko, Kallion kirkko, Hermannin diakoniatalo, Viikin kirkko

klo 11 Mikaelinkirkko, Meilahti, Käpylä, Lauttasaari, Munkkivuori, Vuosaari, Hyvän Paimenen kirkko

klo 12 Myllypuro, Johanneksen kirkko, Siltämäen seurakuntakoti, Jakomäen kirkko, Ruoholahden kappeli, Mikael Agricolan kirkko, Pukinmäen seurakuntakoti

klo 13 Munkkiniemen kirkko

klo 15 Mikaelinkirkko (venäjänkielinen), Tammisalon kirkko,

klo 16 Pihlajamäen kirkko, Alppilan kirkko

klo 18 Tuomasmessu


Lähde:
http://www.helsinginseurakunnat.fi/uutisetjatapahtumat/tapahtumat.html.stx?paiva=31&kk=5&vuosi=2015

Ehtoollisen vaikutus

Kiirastorstain innoittamana olen jälleen kerran miettinyt sitä, miten ehtoollinen vaikuttaa ihmiseen.

Katekismuksessa sanotaan: "Ehtoollisen lahja, syntien anteeksisaaminen, annetaan meille niissä sanoissa, jotka meille sakramentin saadessamme lausutaan: ”sinun puolestasi annettu”. Kun uskomme nämä sanat ja otamme vastaan leivän ja viinin, nautimme hengellisen aterian, joka uudistaa elämämme ja lisää meissä rakkautta lähimmäisiimme.- - Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kristuksen veri, kuolemattomuuden lääke, parantaa meitä ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän." 

Katekismuksen lupaus ehtoollisen vaikuttavuudesta on melkoinen: ehtoollinen on hengellinen ateria, joka uudistaa elämämme, lisää meissä rakkautta lähimmäisiin, vahvistaa hengellistä elämää, parantaa meitä ja lahjoitaa iankaikkisen elämän. Osa ehtoollisen vaikutuksista on sellaisia, joita on mahdoton havaita tai jotka näkyvät vasta tuonpuoleisessa elämässä. Rakkaus lähimmäisiin, elämän uudistuminen ja parantuminen ovat kuitenkin asioita, joita pitäisi voida havainnoida jo tässä elämässä. 

Ensimmäisen kerran tämä ajatus pysäytti minut, kun kerran olin Malmin kirkossa jakamassa ehtoollista. Malmin kirkossa kävi (ja ehkä käy vieläkin) paljon vanhuksia joka sunnuntai. Yhtäkkiä oivalsin, että jos ehtoollinen oikeasti vaikuttaa ihmiseen, vaikka vain mikrogramman tuhannesosan verran, sitä vaikutusta pitäisi olla havaittavissa juuri sellaisissa mummoissa ja papoissa, jotka joka sunnuntai käyvät ehtoollisella Malmin kirkossa. Aloin katsoa heitä uusin silmin, tutkien ja heiltä oppien.