Kaksi teesiä jumalanpalveluksen kehittämisestä

Minulla on kaksi teesiä seurakunnan jumalanpalveluselämän, erityisesti messun, kehittämisestä:

Ensimmäinen teesi:
Messun kehittäminen on koko seurakunnan kehittämistä

Messu on seurakunnan elämän ydin, sen sydän, sanomme ainakin juhlapuheissa. Toiset äänet sanovat, että messu ei puhuttele tai kosketa. Puhuttelemattomuus tai kylmäksi jättäminen on merkki siitä, että jossain on tukos ja messusydän ei onnistu pumppaamaan tuoretta verta seurakunnan suoniin. Samaan aikaan kun messu sitoo meidät kristillisen uskon alkuperään ja Jeesukseen Kristukseen, se on vahvasti tätä päivää. Messussa virtaa elämä, kun Sanaa julistetaan elävästi ja sakramentti jaetaan hartaudella, kun seurakuntalaiset ovat mukana messun tekemisessä, kun seurakunta laulaa, musisoi ja rukoilee. Messussa virtaa elämä, kun käytännössä toteutetaan sitä periaatetta, että kokoontuva seurakunta on messun subjekti.

Ajatuksella ja läsnäollen yhdessä vietetty messu koskettaa tunteita tai virittää ajatuksia, ja ravitsee alkavaan viikkoon. Messun ajatukset ja tunnelmat seuraavat kuin itsestään viikolla pidettäviin hartaushetkiin. Messun kehittäminen ja sen viettämiseen panostaminen on johtaa siis koko seurakunnan elämän kehittymiseen ja virkistymiseen.

Toinen teesi:
Messun kehittäminen on mahdollista vain seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteistyönä

Messun ja oikeastaan koko jumalanpalveluselämän kehittämisestä olen kuullut puhuttavan koko elämäni ajan. Seurakuntalaisten keskuudessa on ollut tyytymättömyyttä siihen, miten messu ei tunnu kohtaavan oman arjen kysymyksiä ja taisteluja. Jossain vaiheessa ajattelin, että missä kaksi tai kolme seurakuntalaista on koolla, siellä keskustellaan messun kehittämisestä. Näitä keskusteluja olen kuullut nuorten illoissa, perhekerhoissa, vanhusten piireissä ja kirkkokahveilla.

Työntekijät ovat väsymykseen saakka tehneet erilaisia kehittämishankkeita ja projekteja. Jostain syystä seurakuntalaiset eivät ole näistä ottaneet omakseen.

Kiinnostusta messun kehittämiseen näyttää olevan valtavasti ja messun merkitys seurakunnalle ymmärretään. Miksi niin vähän on tapahtunut seurakunnissa? Uskon, että kehittämistä on yritetty liikaa erillään. Työntekijöiden ja seurakuntalaisten on ryhdyttävä toimimaan yhdessä. Työntekijöiden tulee luopuva omasta valta-asemasta ja antaa seurakuntalaisille mahdollisuus tulla mukaan. Seurakuntalaisten tulee lopettaa valittaminen ja ryhtyä toimimaan. Ensimmäinen askel on keskustelu toisten seurakuntalaisten ja tuttujen työntekijöiden kanssa.

Näistä syistä johtuen olen innokkaasti ja koko sydämelläni mukana rakentamassa Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiviä Ouluun 24.-25.3. Siellä on kysymys juuri näistä asioista: seurakunnan elämän kehittämisestä työntekijät ja seurakunnat yhdessä. 

Elevaatio ja seurakuntalaisen kumarrus

Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle. 

Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran? 

Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan. 

Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa. 

Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?

Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle. 

Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa. 

Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan. 

Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan? 

Societas Liturgica - liturgisen liikkeen kotipesä

Osallistuin viime viikolla Societas Liturgican järjestämään konferenssiin Kanadan Quebecissa. Tämä oli toinen kerta, kun sain olla mukana liturgikkojen suuressa kokoontumisessa ja nyt sulattelen konferenssin antia. Tarjoilen teille nyt muutamassa postauksessa joitain havaintojani ja ajatuksiani. Lukekaa ja ihmetelkää.

Societas Liturgica on perustettu vuonna 1965 liturgisen liikkeen kotipesäksi. Liturginen liike syntyi 1800-luvulla, mutta kasvoi ja vahvistui merkittäväksi kirkolliseksi ja ekumeeniseksi vaikuttajaksi 1900-luvulla. 

Liturgista liikettä voidaan pitää korjausliikkeenä, sillä yksi sen tunnustetuista tavoitteista oli uudistaa jumalanpalvelusta. Sen tavoitteena oli erityisesti vahvistaa seurakunnan roolia liturgiassa. Liturgisen liikkeen hedelmät Suomessakin ovat monet. Niitä ovat mm. alban käyttöä messun toimittajilla, perhemessua ja ehtoollisen vieton yleistymistä. Myös Tuomasmessun ja erityismessujen syntyminen ovat liturgisen liikkeen hedelmiä. Vähän kärjistäen voisi sanoa, että liturginen liike piti Raamatun lukemisen ja saarnan lisäksi ehtoollista tärkeänä osana jumalanpalvelusta.

Societas Liturgica syntyi vuonna 1965, kun eräs hollantilainen pappi kutsui yhteiseen neuvonpitoon 25 jumalanpalveluksen tutkijaa, pappien opettajaa ja kirkollista vaikuttajaa eri maista. Kokoontumisessa päätettiin perustaa ”yhdistys tukemaan jumalanpalvelukseen liittyvää ekumeenista keskustelua, joka pohjautuu tukevasti tutkimukseen ja jonka näkökulmana on uudistuminen ja yhteys.” Tänä vuonna vietetiin siis 50-vuotisjuhlia. 

Societas Liturgica järjestää edelleen liturgiasta ja jumalanpalveluksesta kiinnostuneille tutkijoille, kouluttajille ja muille tarkoitetun konferenssin jossain päin maailmaa. Tänä vuonna oltiin siis Kanadassa. Sitä edeltävät konferenssit ovat olleet Würzburgissa Saksassa, Reimsissa Ranskassa ja Sydneyssa Australiassa. Suomen Turussa konferenssi pidettiin vuonna 1997. 

Societas ei todellakaan ole mikään jäänne historiasta vaan pyrkii rakentamaan siltaa ikiaikaisen perinteen ja tämän päivän välille. Vuonna 2013 hyväksytyissä uusissa säännöissään Societas Liturgica määrittelee ensimmäiseksi tehtäväkseen rohkaista liturgian ja siihen läheisesti liittyvien aiheiden tutkimusta. Se tarkoittaa, että konferenseissa voi kuulla lyhyitä raportteja eri puolilla maailmaa tehdystä tutkimuksesta. Myös julkaisutoiminta välittää tietoa uusista tutkimuksista. 

Lisäksi Societas pyrkii etsimään tapoja, joilla voidaan edistää eri kristillisten tunnustusten ja traditioiden keskinäistä ymmärrystä ja tuntemusta. Konferenssissa tämä tuli näkyväksi mm. siinä, miten monesta eri kirkosta oli osallistujia. Katolisen kirkon edustajia oli ehkä eniten, mutta koko kristikunnan kirjo oli läsnä. 

Neljäntenä tavoitteenaan Societas pyrkiii etsimään tapoja, joilla kirkastetaan liturgian merkitystä tässä ajassa. Tämä neljäs tavoite on kirkkojen kannalta erittäin tärkeä. Konferenssin osallistujissa olikin monia kirkkojen ihmisiä, joiden työhön kuului, tavalla tai toisella, jumalanpalveluselämän edistäminen, kehittäminen tai uudistaminen. 

Tänä vuonna konferenssin teemana oli Liturgical Formation, joka ei käänny Suomeksi oikein hyvin. Sillä tarkoitettiin lähinnä liturgista kasvatusta tai jumalanpalveluskasvatusta, mutta otsikko on merkityksiltään monitulkintaisempi kuin "kasvatus" antaisi ymmärtää eikä pidä sisällään subjekti-objekti asetelmaa. Kysymys on siitä, miten jumalanpalvelus muovaa ihmistä. 

Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. 

Samaa kaikille vai erityistä erityistapauksille?

Syyskuun alkupuolella vietin yhden aamupäivän seminaarissa, jossa pohdittiin ns. erityismessuja. Se oli seminaari, joka synnytti paljon ajatuksia. Erityismessulla tarkoitetaan usein sellaista jumalanpalvelusta, joka on muodoltaan tai rakenteeltaan erilainen kuin tavallinen ns. pääjumalanpalvelus.

Näitä uudenlaisia jumalanpalveluksen muotoja on alkanut pulpahdella myös Suomessa. Ev.lut. kirkkomme liturgisen tradition rinnalle on tullut uusia ituja. Gospelmusiikki, Afrikkalainen gospelmessu ja Tuomasmessu ovat luoneet pohjaa ja tilaa myös Metallimessulle, Pop-messulle, Agricolamessulle, Valon messulle ja monille muille uusille messuille ja start-up yhteisöille. Myös ristiriidat ja opilliset eroavaisuudet ovat joskus toimineet jumalanpalvelusyhteisön synnyttäjinä.

Tilanteessa, missä tavataan sanoa messusta, että ”eihän siellä kukaan käy” huomataan, että jumalanpalveluskulttuuri on eriytynyt niin, että jokainen etsivä löytää omaan tyyliinsä sopivan messun ja kävijöitä saattaakin olla enemmän kuin luullaan. Tilastointi näyttää alaspäin laskevia käyriä, mutta saattaa olla niinkin, että seurakuntien tilastointitapa ei enää vastaa jumalanpalveluselämän todellisuutta.

On vaikea, ehkä jopa mahdoton, löytää yhteinen nimittäjä kaikille uusille messuille. Yhdessä uutta on musiikin tyyli, toisessa erilainen kokoontumispaikka kuten kahvila tai koti ja kolmannessa seurakunnan organisaatio.

YHTEISÖNSÄ OLOINEN MESSU 

Sama ilmiö esiintyy maailmallakin. Siellä erilaisuutta on vielä enemmän kuin meillä. Usein erilainen messu siellä perustuu jumalanpalvelusyhteisöön eli niihin ihmisiin, jotka messussa käyvät. Meilläkin Tuomasmessu on profiloitunut etsivien ja epäilevien ihmisten messuksi. Agricola-messu tai Pyhän sydämen kappelin iltamessu ovat arkipäivän vaihtoehto.  Luostariyhteisöllisyys nostaa päätään myös täällä Suomessa ja luostarisolujen ympärille syntyy myös jumalanpalvelusyhteisöjä.

Melko vähän meillä on vielä sellaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, jotka haluavat kokoontua sellaisissa tiloissa, jotka eivät muistuta kirkkoa. Ehkä nekin ovat kasvamaan päin.

Kovin kauas perinteistä meillä Suomessa eivät useimmat kokeilevista tai vaihtoehtoisista messuista ole erkaantuneet. Evankeliumikirjaa käytetään, kirkkovuotta seurataan ja Isä meidän -rukous rukoillaan käsikirjan sanoin.

Suomessa keskustelua on käyty lähinnä vastakkainasettelulla henkilöseurakunta – paikallisseurakunta. Vastakkainasettelu kaventaa keskustelua ja estää huomaamasta, kuinka laajasta jumalanpalveluselämän muutoksesta on kysymys.

"EIHÄN SIELLÄ KUKAAN KÄY"?

Kuitenkin suurimpia jumalanpalvelusyhteisöjä, ainakin kävijämäärien perusteella, ovat edelleen ne, jotka kokoontuvat sunnuntaiaamuisin seurakunnan kirkkorakennuksessa. Arviolta 50 000 ihmistä kokoontuu messuun joka sunnuntai. Erityismessuja ja ns. perinteisiä messuja ei tule asettaa toistensa vastakohdiksi. Uudenlaiset messut eivät ole pois seurakunnan yhteiseltä messulta.

Pitää vain muistaa, että seurakunnalla tulee olla sellainen messu, johon kaikki ovat tervetulleita. Sellainen messu, joka mahdollisimman laajasti puhuttelee seurakuntalaisia ja johon lapset, nuoret ja mummot ovat yhtä tervetulleita.    

Uusia sanoja etsimässä

Otsikon provokatiivinen vaatimus on tullut vastaan monta kertaa. Täällä Würzburgin konferenssissakin on kuultu monta esitystä kielestä. Kielen uudistamisen vaatimus nousee siitä, että puhuttu kieli muuttuu melko nopeasti, kirjoitettu yleiskieli muuttuu hitaammin, mutta sekin on jatkuvassa muutoksessa. 

Kieli on tärkeä osa ihmisen identiteettiä ja oikeastaan ihminen voi ymmärtää sanotun tai luetun syvämerkityksiä vain omalla äidinkielellään. Kielen kautta rakennetaan yhteisiä merkityksiä ja vain samaa äidinkieltä puhuvat voivat näin ollen luoda yhteisiä merkityksiä. Voidakseen ymmärtää liturgiaa, tai voidakseen kokea sen merkitykselliseksi, olisi saatava kokea se omalla kielellään. 

Intian katolisen kirkon (Syro-Malabar Church) jäseniä muutti runsaasti toisiin maihin 1960- ja 70-luvuilla. Vaikka he puhuivat kodeissaaan edelleen vanhaa äidinkieltään, heidän lapsensa syntyivät ja kasvoivat toisenlaisissa kieliympäristöissä eivätkä he enää löytäneet kotikirkkonsa liturgian syvämerkityksiä. Syvämerkitysten katoamisen myötä, yhteys seurakuntaan oheni. Tavoittaakseen toisen maahanmuuttajasukupolven liturgian kielen oli siis uudistuttava. 

DYNAAMINEN EKVIVALENSSI

Sebastian Madathummuriyil sanoi esityksessään, että vanhat liturgiset rukoukset on käännettävä nykykielelle dynaamisen ekvivalenssin periaattein. Alkuperäinen merkitys on ilmaistava tavalla, joka uuden tilanteen kielessä tarkoittaa samaa. Kielen on oltava yhtaikaa uskollinen vanhalle traditiolle, oltava tarkkaa tämänpäivän kieltä, mutta se ei saa menettää kauneuttaan eikä syvämerkityksiään. 

Vaikka esimerkkitapaus koski Intian katolista riitusta, se on mielestäni yleistettävissä. Maailman muutos on niin nopeaa, että nykyään jokainen sukupolvi elää kielellisesti ja kulttuurisesti eri maailmassa kuin edellinen sukupolvi. Kirkolle ei riitä, että se muutaman vuosikymmenen välein tekee uudet käsikirjat vaan uusia jumalanpalveluksen tekstejä on pyrittävä luomaan jatkuvasti. 

ELÄVÄ ELEKIELI 

Afrikkalaisia eniten yhdistävä ja tärkein kieli on kehonkieli. Luennoitsija Cas Wepener sanoi, että afrikkalainen ei yleensä puhu ilman kehon liikettä. Siksi liturginen tai jumalanpalvelusuudistus afrikkalaisissa kirkoissa trkoittaa tanssimista, laulamista, seurakunnan voimakkaita eleitä ja useiden eri instrumenttinen soittamista. Hän lainasi helluntailaista pastori Daramolaa (Redeemed Christian Church of God): "Kun me afrikkalaiset kokoonnumme yhteen  jumalanpalvelukseen, me pidämme ääntä. Se on syvällä meissä. Meidän on pidettävä ääntä ja ravistettava kehojamme (shake our bodies)". 

Tämä pakottaa katsomaan meitä kalpeita pohjoisen maan asukkaita. Afrikkalainen elekieli ei tunnu suomalaisesta luontevalta, mutta kuitenkin usein hieman kateellisin äänenpainoin puhumme afrikkalaisista jumalanpalveluksista. Millainen olise se juuri meille sopiva elekieli? Me suomalaiset varjelemme tiukasti omaa fyysistä etäisyyttämme ja välttelemme kosketusta. Mitä tapahtuisi, jos messun jälkeen toimittajat halaisivat kaikkia? Onko messussa nykyisin käytössä oleva elekieli sittenkin sellaista, mikä todella onkin meidän omaamme?

 

Messu vieraanvaraisemmaksi

Eilen Hämeenlinnaan kokoontui n. 40 kirkon työntekijää ja seurakuntalaista yhdessä pohtimaan, miten messusta voisi tehdä vieraanvaraisemman. Lopputulokselta saattoi odottaa paljon, sillä edustettuina oli monia eri työntekijäryhmiä eri puolilta maata. Päivän aloitti Sakari Löytyn luento, jossa hän kertoi niistä löydöistä, joita oli tehnyt väitöskirjatyönsä aikana. Tässä linkki Kotimaa24:n uutiseen Sakarin väitöksestä http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/8074-sakari-loytyn-vaitostyon-keskiossa-namibialainen-messu 

Sakari tiivisti löytönsä kolmeen: yhteisöllisyys, monikulttuurisuus ja kontekstualisuus. Näistä teemoista kuulimme puheenvuorot ja niitä mietittiin vielä iltapäivän kanavissa, joissa yritettiin konkretisoida niitä ja löytää asioita, joita voisi suoraan tehdä seurakunnissa.

Kirkkotilan vieraanvaraista käyttöä pohtinut työryhmä toi yhteiseen jakoon kolme asiaa:

• Paneutuminen. Olisi tärkeää oikeasti miettiä onko oman seurakunnan kirkkotila vastaanottavainen ja yhteisöllisyyttä luova. Voiko sitä muuttaa siihen suuntaan? 
• Kohtaaminen. Kirkkotilan olisi hyvä johdattaa ihmisten kohtaamiseen, ei toisten ohittamiseen. 
• Kirkkokahvit. 

Monikulttuurisuuden kanssa paininut ryhmä raportoi neljästä löydöstä:

• On tärkeää kutsua ihmisiä messuun henkilökohtaisesti. Yleiskeskustelussa todettiin, että paras kutsuja ei välttämättä ole työntekjä vaan seurakuntalainen. 
• On helpompi tulla messuun, jos joku on ovella vastaanottamassa ja toivottamassa tervetulleeksi. 
• Messun toteutus voisi olla sillä tavoin joustava, että esim. ilman ennakkovaroitusta paikalla saapuva ghanalainen rumpuorkesteri voitaisi ottaa mukaan messun toteukseen.  
• On tärkeää, että messussa on jotain tuttua kaikille osallistujille. Vähäisimmillään se on Isä meidän -rukous ja uskontunnustus. Samalla huomattiin, että olisi tärkeää tietää tarpeeksi myös ekumeniasta. 

Kontekstualisuutta pohtinut ryhmä suomensi tämän sivistyssanan "riihimäkeläistämiseksi". Se ei kuitenkaan tarkoita messun monikulttuurisuudesta luopumista.

• He ehdottivat, että messun alussa voisi olla johdattelua tai opastusta, joka auttaisi messun käytäntöjen ymmärtämisessä. Opastusta ei kuitenkaan saisi olla liikaa vaan lähinnä vain yhteen tai kahteen messun kohtaan. 
• Toiseksi, he sanoivat, että läsnäolevien huomioiminen on tärkeää. Se ei tarkoita sitä, että esim. rippikoululaiset mainitaan erikseen messussa vaan että heidät otetaan huomioon siinä tavassa millä messua toteutetaan. 
• Kolmanneksi kirjattiin fläpille sanat "opettaminen, rohkaiseminen". Näin ehdotettiin, että messussa voisi pitkin matkaa parilla sanalla avata jonkin kohdan merkitystä tai antaa pieniä toimintaohjeita.  

Musiikkiryhmä ehdotti seurakunnille seuraavia toimenpiteitä:

• Virsilaulu voisi olla monikielistä. Se voi toteutua niin, että eri säkeistöjä lauletaan eri kielillä tai niin, että kukin laulaa omalla kielellään. 
• Musiikin pitäisi olla useampaa kuin yhtä tyyliä jokaisessa messussa. Yhden tyylilajin messut ovat helposti ulossulkevia. 
• Paikallisille staroille (ryhmän käyttämä sana) voisi antaa mahdollisuuden tulla avustamaan messun musiikissa, omalla tavallaan ja omalla tyylillään. 

Yksi päivän aikana toistuvasti esiin noussut teema oli valta ja vallasta luopuminen. Jäimme kysymään olisiko mahdollista, että työntekijät luopuisivat vallasta seurakuntalaisten hyväksi. Se tarkoittaisi luottamusta siihen, että seurakuntalaiset osaavat ja kykenevät. Se tarkoittaisi, että ammattilaiset luopuisivat vallasta amatöörien hyväksi. Samalla mietittiin hetki sitä valtaa, joka seurakuntalaisilla on. Voisivatko seurakuntalaiset luopua vallasta määritellä sitä millä tavalla toinen ihminen messuun osallistuu? Nämä ovat kovia kysymyksiä.

Tähän kirjoitukseen kootut ajatukset ovat eilisen seminaarin tuotoksia. Ehkä on hyvä muistaa, että ne eivät ole valmisteltuja toimintaehdotuksia. Toivottavasti ne kuitenkin virittävät miettimään oman seurakunnan messukäytäntöjä vieraanvaraisuuden näkökulmasta.