Kaksi teesiä jumalanpalveluksen kehittämisestä

Minulla on kaksi teesiä seurakunnan jumalanpalveluselämän, erityisesti messun, kehittämisestä:

Ensimmäinen teesi:
Messun kehittäminen on koko seurakunnan kehittämistä

Messu on seurakunnan elämän ydin, sen sydän, sanomme ainakin juhlapuheissa. Toiset äänet sanovat, että messu ei puhuttele tai kosketa. Puhuttelemattomuus tai kylmäksi jättäminen on merkki siitä, että jossain on tukos ja messusydän ei onnistu pumppaamaan tuoretta verta seurakunnan suoniin. Samaan aikaan kun messu sitoo meidät kristillisen uskon alkuperään ja Jeesukseen Kristukseen, se on vahvasti tätä päivää. Messussa virtaa elämä, kun Sanaa julistetaan elävästi ja sakramentti jaetaan hartaudella, kun seurakuntalaiset ovat mukana messun tekemisessä, kun seurakunta laulaa, musisoi ja rukoilee. Messussa virtaa elämä, kun käytännössä toteutetaan sitä periaatetta, että kokoontuva seurakunta on messun subjekti.

Ajatuksella ja läsnäollen yhdessä vietetty messu koskettaa tunteita tai virittää ajatuksia, ja ravitsee alkavaan viikkoon. Messun ajatukset ja tunnelmat seuraavat kuin itsestään viikolla pidettäviin hartaushetkiin. Messun kehittäminen ja sen viettämiseen panostaminen on johtaa siis koko seurakunnan elämän kehittymiseen ja virkistymiseen.

Toinen teesi:
Messun kehittäminen on mahdollista vain seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteistyönä

Messun ja oikeastaan koko jumalanpalveluselämän kehittämisestä olen kuullut puhuttavan koko elämäni ajan. Seurakuntalaisten keskuudessa on ollut tyytymättömyyttä siihen, miten messu ei tunnu kohtaavan oman arjen kysymyksiä ja taisteluja. Jossain vaiheessa ajattelin, että missä kaksi tai kolme seurakuntalaista on koolla, siellä keskustellaan messun kehittämisestä. Näitä keskusteluja olen kuullut nuorten illoissa, perhekerhoissa, vanhusten piireissä ja kirkkokahveilla.

Työntekijät ovat väsymykseen saakka tehneet erilaisia kehittämishankkeita ja projekteja. Jostain syystä seurakuntalaiset eivät ole näistä ottaneet omakseen.

Kiinnostusta messun kehittämiseen näyttää olevan valtavasti ja messun merkitys seurakunnalle ymmärretään. Miksi niin vähän on tapahtunut seurakunnissa? Uskon, että kehittämistä on yritetty liikaa erillään. Työntekijöiden ja seurakuntalaisten on ryhdyttävä toimimaan yhdessä. Työntekijöiden tulee luopuva omasta valta-asemasta ja antaa seurakuntalaisille mahdollisuus tulla mukaan. Seurakuntalaisten tulee lopettaa valittaminen ja ryhtyä toimimaan. Ensimmäinen askel on keskustelu toisten seurakuntalaisten ja tuttujen työntekijöiden kanssa.

Näistä syistä johtuen olen innokkaasti ja koko sydämelläni mukana rakentamassa Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiviä Ouluun 24.-25.3. Siellä on kysymys juuri näistä asioista: seurakunnan elämän kehittämisestä työntekijät ja seurakunnat yhdessä. 

Taloudellisen vastuunsa kantavat seurakunnan jäsenet

Kanadan vierailullani kuulin monta tarinaa seurakunnista. Usein seurakuntaa kuvattiin kertomalla paljonko ihmisiä käy sunnuntain jumalanpalveluksessa. "Meillä käy 500 ihmistä", sanottiin. Sitten tuli se suuri mutta ja huolenaihe: "Mutta he kaikki eivät kanna seurakunnasta taloudellista vastuuta".

Kun tarina oli toistunut lähes samoin sanoin useita kertoja, aloin miettiä tilannetta täällä Suomessa. Meillä n. 70% kuuluu kirkkoon ja kantaa näin ollen taloudellista vastuuta kirkosta ja seurakunnastaan. Seurakunnan toimintaan ei niin moni osallistu.

Entäpä jos tämä olisikin ylpeyden aihe? Ulkomailla voisimme röyhistää rintaa ja todeta kollegoille "Meillä on asiat niin hyvin, että 70% suomalaisista kantaa taloudellista vastuuta kirkosta, vaikka he eivät osallistu aktiivisesti seurakunnan toimintaan."

Kiitos teille, te taloudellisen vastuunne kantavat seurakuntalaiset!

Rakas messu

Tässä blogissa kirjoittelen omiani, mutta välillä kutsun myös jonkun muun kirjoittamaan ajatuksiaan messusta. Ensimmäisenä vierailijana näissä kutsuissa on Outi Lantto, johon olen tutustunut Malmin seurakunnassa. Olimme siellä työtovereita ja huomasin, että Outia innosti ja motivoi messu - kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monipuolisuudessaan. Alla Outi kertoo, miten messu tuli rakkaaksi.

Outin kirjoitus herättää pohtimaan, miten messu voisi tulla tärkeäksi myös nykyään nuorille ja aikuisillekin. Onko jotain mitä me työntekijät voimme tehdä? Onko se riippuvainen kotikasvatuksesta?

RAKAS MESSU 

Vasemmalla, noin kirkon puolivälissä, lähempänä sivu- kuin keskikäytävää – en tiedä, miksi näin valitsin, mutta tuo sijainti vakiintui tavallisimmaksi istumapaikakseni jumalanpalveluksessa. Lukioikäisenä katseeni kiersi Lennart Segerstrålen freskon yksityiskohdissa kun kuuntelin enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena saarnaa. Vaikka saarnatuolista toisinaan selvästi vihjattiin, että herätysliikkeeseen kuulumattomana olen armon ulkopuolella, ei se vieroittanut minua jumalanpalveluksesta. Kahtiajako oli asia, mihin me seurakuntanuoret olimme tottuneet, olemaan ”heitä”. 

Nuorten kanssa järjestettiin varttikirkkoja ja pari yömessua, laulettiin veisuja kitarasäestyksellä, mutta sunnuntaisin tultiin seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tuskin virret lempimusiikkiamme olivat, mutta niiden kautta syntyi yhteys muuhun kirkkoväkeen.

Kotikirkko jäi Rovaniemelle lukion jälkeen, Helsingissä tutuiksi tulivat Töölön kirkot, satunnaisesti muutkin. Oudolla paikkakunnalla tuttu jumalanpalvelus antoi turvaa ja tietoisuuden yhteydestä, vaikken muista kirkossa keneenkään tutustuneenikaan. Ulkomailla asuessani kävin jumalanpalveluksessa harvemmin, mutta aina kirkkoon mennessäni tiesin, että siellä olen kotonani, vieraissakin sävelmissä oli riittävästi tuttua, rukousyhteys syntyi paikallisella kielellä.

Kotiinpaluun ja elämänmurrosten myötä kasvoi kaipuu jokaviikkoiseen kirkossakäyntiin. Erityismessujen vetovoima tehosi hetken, mutta niiden levottomuus alkoi vähitellen kiusata ja askeleet suuntautuivat oman seurakunnan ”tavalliseen” sunnuntaiaamun messuun ja siellä vapaaehtoiseksi maallikoksi.

Se, että messu oli tullut niin rakkaaksi, oli merkittävä tekijä päätöksessä lähteä viimein opiskelemaan teologiaa. Valmistuttuani työhaastattelussa minulta kysyttiin, miten perhe-elämäni kestäisi papin työajat. Vastasin, että sunnuntaiaamuna olisin joka tapauksessa messussa.

Papin viikon hienoin hetki on se, kun alkuvirren jälkeen liturgina kääntyy toimittamaan alkusiunauksen. Monet tutut kasvot kertovat hyväksynnästä, ja saavat nöyräksi: tämän messun haluan toimittaa niin hyvin kuin vain osaan, rukoillen ja keskittyen.

Iloitsen, että partiolaisena ja seurakuntanuorena totuin seurakunnan yhteiseen jumalanpalveluselämään, ja kiitän nuorisopappejani ja nuorten kuoroa johtanutta kanttoria, että meitä kutsuttiin ennakkoluulottomasti myös messuja suunnittelemaan ja niissä palvelemaan. En tiedä, olisinko muuten löytänyt jokaviikkoisen messun voimanlähteeksi elämääni. Rukous, raamatunluku ja opetus, ehtoollinen ja yhteinen veisuu toisinaan vielä messun jälkeisellä seurustelun sakramentilla täydennettynä – mikä voisi olla parempi tapa lähteä uuteen viikkoon ja arjen palvelukseen? 

Outi Lantto