"Tervetuloa messuun!"

Usein messu alkaa tervetulotoivotuksella. Toivotus sisältyy tavallisesti messun johdantoon ja sen sanoo liturgi. Olen aina pitänyt siitä, että minulle puhutaan ja toivotetaan tervetulleeksi. Tervetulotoivotus kertoo, että minulle on paikka, että minua on odotettu.

Kuitenkin jokin tervetulotoivotuksessa myös häiritsee. Kun yhteisömme kokoontuu sunnuntaiaamuisin ja yksi toivottaa muut tervetulleeksi kuin tilaisuuden isäntä, olemme vähän eri arvoisia. Koska hän on isäntä, me muut olemme vieraita.

Isosta ongelmasta tässä ei ole kysymys, mutta sanoilla luomme todellisuutta. Tervetulotoivotus luo tulijalle tunteen, että häntä on odotettu, mutta samalla se tekee toisista isäntiä ja tilaisuuden valmistelijoita ja toisista vieraita. Mitä sitten voisi tehdä toisin?

Kun messussa liturgi toivottaa tervetulleeksi, hän ei puhu vain omasta puolestaan. Usein hän puhuu kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat valmistelleet messua. Tämä korostuu, jos messun toimittajat esitellään messun alussa. Toimittajien esittelyn sijaan liturgi voisi kertoa, että Jumala toivottaa meidät tervetulleeksi tähän messuun. Tervetulotoivotuksen esittäjä ei ole siis organisaatio tai messun valmistelleet ihmiset vaan Jumala. 

Tästä seuraa tärkeä havainto: kun Jumala on se, joka toivottaa meidät tervetulleeksi messuun, olemme kaikki samaa joukkoa. Messua valmistelleet ihmiset eivät ole eri ryhmää kuin me messuun valmistautumattomina tulleet seurakuntalaiset. Tämä loiventaa esiintyjät-yleisö vastakkainasettelua ja messusta tulee enemmän yksi yhteisö, seurakuntalaisten lauma, jotka erilaisina ja eri tehtävin ovat yhdessä Jumalan edessä. Liturgi ei silloin enää ole Jumalan edustaja vaan tien näyttäjä, joka johdattaa kaikki yhdessä Jumalan eteen.

Eräs kirkko Kanadassa

Ennen Societas Liturgican konferenssia vierailin nuoruudenystäväni Joannen luona Winnipegissä. Joannen mies Gerry on paikallisen Mennonite Brethren seurakunnan pastori. Vietin Joannen ja Gerryn luona kolme päivää, joiden aikana keskustelimme lähes tauotta. Vain öisin nukkuessamme olimme hetken hiljaa.

Merkittävä osa yhteisistä keskusteluistamme käsitteli kristinuskoa, kirkkoja ja seurakuntia Kanadassa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Itse asiassa keskusteluissamme kävimme läpi koko globaalin kristinuskon, koska Gerry on ollut Mennonite Brethren kirkon lähetystyötä koordinoivassa osastossa töissä aikaisemmin. Miten mielenkiintoisia näköaloja avautui! Miten paljon opinkaan! 

Ehkä kuitenkin eniten opin lyhyestä vierailusta Gerryn seurakunnan kirkolle. Koko seurakunnassa on töissä vain viisi palkattua työntekijää ja toimintaa pyörii pääosin vapaaehtoisten tekijöiden varassa. Sunnuntain jumalanpalvelukseen osallistuu tavallisesti n. 250-450 henkeä. 

Vaikka McIvor Avenuen kirkko on hyvin erilainen kuin meidän seurakuntamme, jotain voimme oppia näkemällä, mitä he tekevät samalla tavalla tai eri tavalla. Tässä muutamia asioita, joihin kiinnitin huomiota. 

Otin kuvan seurakunnan ilmoitustaulusta. Jumalanpalveluksen ajankohta on selkeästi luettavissa ohi ajavasta autosta. Tämä seurakunta ei halua kikkailla vitsikkäillä mainoslauseilla. 

Kävimme kirkolla lauantai-iltapäivänä, jolloin kirkolla ei ollut varsinaista toimintaa. Kirkkosalissa harjoitteli nuorten bändi seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Kirkkotilasta käy ilmi, että sitä ei ole suunniteltu ehtoollisenviettoa varten vaan se on lähellä Reformoitujen kirkkojen saarnanpainotteista jumalanpalvelustilaa. Kun valkokangas tuli kirkkosaliin, ei haluttu sen peittävän kristillisiä symboleja ja niin takaseinällä oleva risti nostettiin ylemmäs. Saarna pidetään useimmiten esiintyslavalta. Raskas saarnatuoli oli varaston nurkassa. 

Seurakunnan toiminta-ajatus on tiivistetty kolmeen sanaan. Tässä seurakunnassa se on laitettu esille kirkkosaliin johtavan oven päälle. Nämä tiivistykset ovat seurakunnille tärkeää viestintää, jolla ne erottuvat muista samalla alueella olevista seurakunnista. Näin näitä tiivistyksiä myös seurakuntien ilmoitustauluilla. Ei riitä, että työntekijät ovat tietoisia seurakunnan tavoitteista, vaan myös seurakuntalaisten tulee tietää.    

Ihmettelin kirkon eteisaulassa olevia postilokeroita. Nämä ovat seurakuntalaisten postilokeroita. Seurakuntalainen voi varata itselleen postilokeron ja saada siihen viestejä sekä seurakunnalta että toisilta seurakuntalaisilta. Minulle tämä viestitti jotain siitä, että seurakuntalaiset ovat kirkolla kuin kotonaan. Ja siitä, että he käyvät siellä usein.

Eteisaulasta avautui ovi kirjastoon. Seurakunta pitää omaa kirjastoa, josta seurakuntalaiset voivat lainata lähinnä hengellisiä kirjoja kotiin. Kirjastossa oli myös paljon lasten kirjoja. Kirjastosta huolehtivat vapaaehtoiset seurakuntalaiset. Voisiko meilläkin kirkon aulassa olla kirjahylly, jossa olisi vaikka kierrätettäviä kirjoja? 

Kirkon pääsisäänkäynnin suunnitelussa oli pyritty ottamaan huomioon huonosti liikkuvat seurakuntalaiset. Esteettömyys on tärkeä asia. Ovelle ei ole yhtään porrasta ja autolla pääsee melkein kynnykselle. Oven eteen mahtuu kolmekin autoa yhtaikaa.

Nämä ovat vain muutamia näköaloja tyhjään, ihmisiään odottavaan kirkkorakennukseen. Näiden asioiden lisäksi näin työhuoneita, jumppasalin, nuorten tiloja ja pyhäkouluhuoneita. Kuitenkin lyhyt käynti lähes tyhjässä rakennuksessa puhui vahvasti siitä, että tässä kirkossa on paljon elämää. Että tämä oli seurakuntalaisten tila ja kirkko, missä seurakuntalaiset olivat tärkeitä. 

Messu vieraanvaraisemmaksi

Eilen Hämeenlinnaan kokoontui n. 40 kirkon työntekijää ja seurakuntalaista yhdessä pohtimaan, miten messusta voisi tehdä vieraanvaraisemman. Lopputulokselta saattoi odottaa paljon, sillä edustettuina oli monia eri työntekijäryhmiä eri puolilta maata. Päivän aloitti Sakari Löytyn luento, jossa hän kertoi niistä löydöistä, joita oli tehnyt väitöskirjatyönsä aikana. Tässä linkki Kotimaa24:n uutiseen Sakarin väitöksestä http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/8074-sakari-loytyn-vaitostyon-keskiossa-namibialainen-messu 

Sakari tiivisti löytönsä kolmeen: yhteisöllisyys, monikulttuurisuus ja kontekstualisuus. Näistä teemoista kuulimme puheenvuorot ja niitä mietittiin vielä iltapäivän kanavissa, joissa yritettiin konkretisoida niitä ja löytää asioita, joita voisi suoraan tehdä seurakunnissa.

Kirkkotilan vieraanvaraista käyttöä pohtinut työryhmä toi yhteiseen jakoon kolme asiaa:

• Paneutuminen. Olisi tärkeää oikeasti miettiä onko oman seurakunnan kirkkotila vastaanottavainen ja yhteisöllisyyttä luova. Voiko sitä muuttaa siihen suuntaan? 
• Kohtaaminen. Kirkkotilan olisi hyvä johdattaa ihmisten kohtaamiseen, ei toisten ohittamiseen. 
• Kirkkokahvit. 

Monikulttuurisuuden kanssa paininut ryhmä raportoi neljästä löydöstä:

• On tärkeää kutsua ihmisiä messuun henkilökohtaisesti. Yleiskeskustelussa todettiin, että paras kutsuja ei välttämättä ole työntekjä vaan seurakuntalainen. 
• On helpompi tulla messuun, jos joku on ovella vastaanottamassa ja toivottamassa tervetulleeksi. 
• Messun toteutus voisi olla sillä tavoin joustava, että esim. ilman ennakkovaroitusta paikalla saapuva ghanalainen rumpuorkesteri voitaisi ottaa mukaan messun toteukseen.  
• On tärkeää, että messussa on jotain tuttua kaikille osallistujille. Vähäisimmillään se on Isä meidän -rukous ja uskontunnustus. Samalla huomattiin, että olisi tärkeää tietää tarpeeksi myös ekumeniasta. 

Kontekstualisuutta pohtinut ryhmä suomensi tämän sivistyssanan "riihimäkeläistämiseksi". Se ei kuitenkaan tarkoita messun monikulttuurisuudesta luopumista.

• He ehdottivat, että messun alussa voisi olla johdattelua tai opastusta, joka auttaisi messun käytäntöjen ymmärtämisessä. Opastusta ei kuitenkaan saisi olla liikaa vaan lähinnä vain yhteen tai kahteen messun kohtaan. 
• Toiseksi, he sanoivat, että läsnäolevien huomioiminen on tärkeää. Se ei tarkoita sitä, että esim. rippikoululaiset mainitaan erikseen messussa vaan että heidät otetaan huomioon siinä tavassa millä messua toteutetaan. 
• Kolmanneksi kirjattiin fläpille sanat "opettaminen, rohkaiseminen". Näin ehdotettiin, että messussa voisi pitkin matkaa parilla sanalla avata jonkin kohdan merkitystä tai antaa pieniä toimintaohjeita.  

Musiikkiryhmä ehdotti seurakunnille seuraavia toimenpiteitä:

• Virsilaulu voisi olla monikielistä. Se voi toteutua niin, että eri säkeistöjä lauletaan eri kielillä tai niin, että kukin laulaa omalla kielellään. 
• Musiikin pitäisi olla useampaa kuin yhtä tyyliä jokaisessa messussa. Yhden tyylilajin messut ovat helposti ulossulkevia. 
• Paikallisille staroille (ryhmän käyttämä sana) voisi antaa mahdollisuuden tulla avustamaan messun musiikissa, omalla tavallaan ja omalla tyylillään. 

Yksi päivän aikana toistuvasti esiin noussut teema oli valta ja vallasta luopuminen. Jäimme kysymään olisiko mahdollista, että työntekijät luopuisivat vallasta seurakuntalaisten hyväksi. Se tarkoittaisi luottamusta siihen, että seurakuntalaiset osaavat ja kykenevät. Se tarkoittaisi, että ammattilaiset luopuisivat vallasta amatöörien hyväksi. Samalla mietittiin hetki sitä valtaa, joka seurakuntalaisilla on. Voisivatko seurakuntalaiset luopua vallasta määritellä sitä millä tavalla toinen ihminen messuun osallistuu? Nämä ovat kovia kysymyksiä.

Tähän kirjoitukseen kootut ajatukset ovat eilisen seminaarin tuotoksia. Ehkä on hyvä muistaa, että ne eivät ole valmisteltuja toimintaehdotuksia. Toivottavasti ne kuitenkin virittävät miettimään oman seurakunnan messukäytäntöjä vieraanvaraisuuden näkökulmasta.