"Tervetuloa messuun!"

Usein messu alkaa tervetulotoivotuksella. Toivotus sisältyy tavallisesti messun johdantoon ja sen sanoo liturgi. Olen aina pitänyt siitä, että minulle puhutaan ja toivotetaan tervetulleeksi. Tervetulotoivotus kertoo, että minulle on paikka, että minua on odotettu.

Kuitenkin jokin tervetulotoivotuksessa myös häiritsee. Kun yhteisömme kokoontuu sunnuntaiaamuisin ja yksi toivottaa muut tervetulleeksi kuin tilaisuuden isäntä, olemme vähän eri arvoisia. Koska hän on isäntä, me muut olemme vieraita.

Isosta ongelmasta tässä ei ole kysymys, mutta sanoilla luomme todellisuutta. Tervetulotoivotus luo tulijalle tunteen, että häntä on odotettu, mutta samalla se tekee toisista isäntiä ja tilaisuuden valmistelijoita ja toisista vieraita. Mitä sitten voisi tehdä toisin?

Kun messussa liturgi toivottaa tervetulleeksi, hän ei puhu vain omasta puolestaan. Usein hän puhuu kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat valmistelleet messua. Tämä korostuu, jos messun toimittajat esitellään messun alussa. Toimittajien esittelyn sijaan liturgi voisi kertoa, että Jumala toivottaa meidät tervetulleeksi tähän messuun. Tervetulotoivotuksen esittäjä ei ole siis organisaatio tai messun valmistelleet ihmiset vaan Jumala. 

Tästä seuraa tärkeä havainto: kun Jumala on se, joka toivottaa meidät tervetulleeksi messuun, olemme kaikki samaa joukkoa. Messua valmistelleet ihmiset eivät ole eri ryhmää kuin me messuun valmistautumattomina tulleet seurakuntalaiset. Tämä loiventaa esiintyjät-yleisö vastakkainasettelua ja messusta tulee enemmän yksi yhteisö, seurakuntalaisten lauma, jotka erilaisina ja eri tehtävin ovat yhdessä Jumalan edessä. Liturgi ei silloin enää ole Jumalan edustaja vaan tien näyttäjä, joka johdattaa kaikki yhdessä Jumalan eteen.

Kaksi teesiä jumalanpalveluksen kehittämisestä

Minulla on kaksi teesiä seurakunnan jumalanpalveluselämän, erityisesti messun, kehittämisestä:

Ensimmäinen teesi:
Messun kehittäminen on koko seurakunnan kehittämistä

Messu on seurakunnan elämän ydin, sen sydän, sanomme ainakin juhlapuheissa. Toiset äänet sanovat, että messu ei puhuttele tai kosketa. Puhuttelemattomuus tai kylmäksi jättäminen on merkki siitä, että jossain on tukos ja messusydän ei onnistu pumppaamaan tuoretta verta seurakunnan suoniin. Samaan aikaan kun messu sitoo meidät kristillisen uskon alkuperään ja Jeesukseen Kristukseen, se on vahvasti tätä päivää. Messussa virtaa elämä, kun Sanaa julistetaan elävästi ja sakramentti jaetaan hartaudella, kun seurakuntalaiset ovat mukana messun tekemisessä, kun seurakunta laulaa, musisoi ja rukoilee. Messussa virtaa elämä, kun käytännössä toteutetaan sitä periaatetta, että kokoontuva seurakunta on messun subjekti.

Ajatuksella ja läsnäollen yhdessä vietetty messu koskettaa tunteita tai virittää ajatuksia, ja ravitsee alkavaan viikkoon. Messun ajatukset ja tunnelmat seuraavat kuin itsestään viikolla pidettäviin hartaushetkiin. Messun kehittäminen ja sen viettämiseen panostaminen on johtaa siis koko seurakunnan elämän kehittymiseen ja virkistymiseen.

Toinen teesi:
Messun kehittäminen on mahdollista vain seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteistyönä

Messun ja oikeastaan koko jumalanpalveluselämän kehittämisestä olen kuullut puhuttavan koko elämäni ajan. Seurakuntalaisten keskuudessa on ollut tyytymättömyyttä siihen, miten messu ei tunnu kohtaavan oman arjen kysymyksiä ja taisteluja. Jossain vaiheessa ajattelin, että missä kaksi tai kolme seurakuntalaista on koolla, siellä keskustellaan messun kehittämisestä. Näitä keskusteluja olen kuullut nuorten illoissa, perhekerhoissa, vanhusten piireissä ja kirkkokahveilla.

Työntekijät ovat väsymykseen saakka tehneet erilaisia kehittämishankkeita ja projekteja. Jostain syystä seurakuntalaiset eivät ole näistä ottaneet omakseen.

Kiinnostusta messun kehittämiseen näyttää olevan valtavasti ja messun merkitys seurakunnalle ymmärretään. Miksi niin vähän on tapahtunut seurakunnissa? Uskon, että kehittämistä on yritetty liikaa erillään. Työntekijöiden ja seurakuntalaisten on ryhdyttävä toimimaan yhdessä. Työntekijöiden tulee luopuva omasta valta-asemasta ja antaa seurakuntalaisille mahdollisuus tulla mukaan. Seurakuntalaisten tulee lopettaa valittaminen ja ryhtyä toimimaan. Ensimmäinen askel on keskustelu toisten seurakuntalaisten ja tuttujen työntekijöiden kanssa.

Näistä syistä johtuen olen innokkaasti ja koko sydämelläni mukana rakentamassa Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiviä Ouluun 24.-25.3. Siellä on kysymys juuri näistä asioista: seurakunnan elämän kehittämisestä työntekijät ja seurakunnat yhdessä. 

Elevaatio ja seurakuntalaisen kumarrus

Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle. 

Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran? 

Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan. 

Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa. 

Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?

Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle. 

Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa. 

Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan. 

Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan? 

Taloudellisen vastuunsa kantavat seurakunnan jäsenet

Kanadan vierailullani kuulin monta tarinaa seurakunnista. Usein seurakuntaa kuvattiin kertomalla paljonko ihmisiä käy sunnuntain jumalanpalveluksessa. "Meillä käy 500 ihmistä", sanottiin. Sitten tuli se suuri mutta ja huolenaihe: "Mutta he kaikki eivät kanna seurakunnasta taloudellista vastuuta".

Kun tarina oli toistunut lähes samoin sanoin useita kertoja, aloin miettiä tilannetta täällä Suomessa. Meillä n. 70% kuuluu kirkkoon ja kantaa näin ollen taloudellista vastuuta kirkosta ja seurakunnastaan. Seurakunnan toimintaan ei niin moni osallistu.

Entäpä jos tämä olisikin ylpeyden aihe? Ulkomailla voisimme röyhistää rintaa ja todeta kollegoille "Meillä on asiat niin hyvin, että 70% suomalaisista kantaa taloudellista vastuuta kirkosta, vaikka he eivät osallistu aktiivisesti seurakunnan toimintaan."

Kiitos teille, te taloudellisen vastuunne kantavat seurakuntalaiset!

"Toivottakaa toisillenne Kristuksen rauhaa"

Kimmokkeen Herran rauha -tervehdyksen pohtimiseen jälleen kerran sain Tuomo Lindgrenin blogikirjoituksesta Puujalka-blogissa. Tuomo kuvaa kirjoituksessaan sitä, miten vaivaannuttavana toisten tervehtiminen usein koetaan.

Oma kokemukseni on samansuuntainen, mutta tulkintani tapahtumasta vähän eri kuin Tuomolla. Ajattelen, että ihmiset keskittyvät ehtoollisrukouksen eri osiin niin suurella hartaudella, että toisten seurakuntalaisten tervehtiminen rukouksen ja aterian nauttimisen välissä häiritsee.

Voisiko rauhan toivottaminen tapahtua eri kohdassa. Kävin maaliskuussa Anglikaanisessa messussa täällä Helsingissä. Siellä seurakuntalaiset toivottivat toisilleen rauhaa ennen ehtoollisrukouksen alkua. En nyt muista oliko se peräti ennen ehtoollisvuorolaulua vai vasta sen jälkeen. Sen jälkeen saattoi keskittyä ehtoollisrukoukseen ylistyshymneineen täysillä.

Anglikaanien messussa rauhan toivottaminen ei ollut vaivaannuttavaa. Rauhantervehdyksen alkaessa kaikki menivät keskikäytävälle ja kaikki kättelivät lähes kaikkia. Paikalla oli ehkä 60 henkeä, joista minäkin toivotin rauhaa ehkä neljällekymmenelle. Liturgit tulivat alttarin takaa kansan keskelle eivätkä vain kätelleet toisiaan. Aikaa siinä toki meni, mutta ihmiset hymyilivät toisilleen.

Ajattelin, että niin se rauhan toivottaminen ehkä pitäisi tehdä. Jos kätellään vain kolmea tai neljää lähellä istuvaa, tervehtiminen jää pinnalliseksi ja ikäänkuin "ylimääräiseksi". Jos kätellään lähes kaikkia, siitä tulee tärkeä osa ehtoolliselle valmistautumista ja ehtoollinen yhteisön ateriana korostuu.

Tästä yhteydestä tai yhteisöllisyydestä puhuu myös Palvelkaa Herraa iloiten - Jumalanpalveluksen opas sivulla 27: Herran rauha -tervehdys liittää ehtoollisen sekä pääsiäiseen että jouluun. Ylösnoussut Kristus jakaa omilleen rauhan (Joh. 20:19), jota enkelit julistivat jouluyönä (Luuk. 2:14). Rauhantervehdys on merkki Kristuksen kirkon ja koko ihmiskunnan rauhan ja ykseyden toivosta. Ehtoollisen kommuunio- eli yhteysluonne korostuu, kun seurakuntalaiset toivottavat rauhaa myös toisilleen. Samalla he osoittavat keskinäistä rakkautta tullessaan osallisiksi leivästä ja maljasta. Näin rauhan merkki liittyy Kristuksen opetukseen: ”Jos olet viemässä uhrilahjaasi alttarille – – käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:23–24)  

Jotain he tekevät oikein!

Pieni päivitys Lontoosta, jossa tänään vierailin Holy Trinity Bromptonin kirkossa jumalanpalveluksessa. Itse asiassa kävin siellä kaksi kertaa. Holy Trinity Brompton - tai HTB niinkuin sisäpiireissä sanotaan - on yksi Lontoon monista ns. vaihtoehtoisista jumalanpalveluspaikoista. Kaikkiaan HTB järjestää jumalanpalveluksia neljässä toimipisteessä. Brompton Roadin kirkossa, pidettiin tänään neljä jumalanpalvelusta täydelle salille.

Jotain he siis tekevät oikein, koska ihmiset tulevat.

Matkakumppaneitteni Ullan ja Teijan kanssa osallistuimme aamuvirkkujen jumalanpalvelukseen klo 9.30. Se oli profiililtaan ns. perheystävällinen jumalanpalvelus ja ennen jumalanpalveluksen alkua lapset juoksentelivat iloisesti pitkin kirkkoa. Paikka oli lapsille selvästikin tuttu ja turvallinen. Kirkkosalin takaosassa tarjoiltiin aamiaista. Pöydät notkuivat sämpylöitä, pikkuleipiä, kakkuja, kahvia ja teetä. Niistä sai maksaa, jos halusi.

Jumalanpalvelus alkoi logomaisella videolla, jonka keskeinen viesti sanottiin hunajaisella naisäänellä: "Tervetuloa Hänen eteensä, joka rakastaa meitä kaikkia valtavan paljon". Skriinit olivat tärkeässä roolissa koko jumalanpalveluksen ajan ja laulujen sanat ja Raamatun teksti heijastettiin niille. Jumalanpalveluksen aikana katsottiin pari muutakin videota.

Ensimmäinen laulu oli ylistyslaulu, jota noin parikymmentä lasta kokoontui eteen näyttämölle laulamaan ja leikkimään. Mukana oli myös karvainen maskotti. Sitten lapset lähetettiin omiin lapsille suunnattuihin ohjelmiinsa.

RENTO MEININKI

Jumalanpalveluksen alkupuoli laulettiin bändin säestämänä yksinkertaisia ylistyslauluja ja ihmiset osallistuivat sekä laulamalla että nostamalla käsiään. Samaan aikaan vallitsi suuri vapaus: ihmiset tekstailivat kännykällä, kävivät ulkona soittamassa jonkun puhelun ja joivat teetä tai kahvia. Rento meininki. Liturgisia osia oli vain vähän ja niitä oli muokattu voimakkaasti. Rauhantervehdys oli ilmeisesti tärkeä. Sen aikana käteltiin ja juteltiin vieruskaverin kanssa. Kuulin, että vieressäni istuva nuori nainen käy HTB:ssä joka viikko.

Saarna oli neljäs osa sarjasta, joka käsitteli Johanneksen ensimmäistä kirjettä. Se ei siis seurannut kirkkovuoden tekstejä, vaikka Englannin kirkolla muuten on samalla tavalla etenevät evankeliumikirja kuin meillä.

Myöhemmin illalla menin samaan kirkkoon vielä uudestaan päivän viimeiseen jumalanpalvelukseen, koska halusin nähdä, miten eri jumalanpalvelukset eroavat toisistaan. Kun tulin kirkolle oli edellinen klo 17 alkanut jumalanpalvelus juuri päättymässä. Sen jälkeen porukkaa jäi paljon kirkkosaliin. Ihmiset juttelivat ja halailivat. Jotkut selvästi syventyivät vakavaan keskusteluun. Jotkut rukoilivat yhdessä. Oikeastaan takit puettiiin päälle vasta, kun päivän viimeinen klo 19 jumalanpalvelus alkoi.

Jos aamulla oli ollut liikkeellä lapsiperheitä ja nuoria aikuisia, illalla seurakunta oli iäkkäämpää. Enemmistö oli sellaisia keski-ikäisiä tätejä ja setiä kuin minäkin. Meininki oli pitkälti sama kuin aamulla, vaikka jumalanpalvelusta johtava pastori oli eri ja ylistyslauluja johtavassa bändissä soittivat eri ihmiset. Laulut olivat kuitenkin samat. Ja samoin saarnaaja ja saarna.

MYÖS TOISENLAISIA TARVITAAN 

Miksikö kerroin tästä näin pitkästi? En siksi, että olisi innostunut tällaisista jumalanpalveluksista. Parhaiten tulen ravituksi tavallisessa ja yksinkertaisessa messussa. Mutta se on lienee selvää, että kaikki eivät löydä tietään messuun. Tavallisen kello kymmenen messun rinnalle tarvitaan myös toisenlaisia messuja ja jumalanpalveluksia.

Ja täällä HTB:ssä ne tekevät jotain oikein, koska joka sunnuntai kirkko täyttyy neljä kertaa ja ihmiset halailevat toisiaan messun jälkeen.

HTB ei ole ohimenevästä ilmiöstä. Tämä on alkanut jo vuonna 1985. Kysymys on pitkäjänteisestä työstä, jossa tavoitteet ovat pysyneet vakaina ja jumalanpalvelus on selvästi yhteisön tärkeä kokoontuminen. Yhteisöä vahvistetaan lisäksi mm. uusien tulokkaiden perehdyttämispäivällisillä tai iltamessun jälkeen pidettävillä Connect lounge -tilaisuuksilla, joissa ihmisiä autetaan löytämään itselleen merkityksellinen palveluryhmä. Alfa-kurssit ovat myös HTB:stä lähtöisin.

Kun käytte Lontoossa työ- tai lomamatkalla, ottakaapa aikaa ja käykää kirkossa, vaikka täällä HTB;ssä.

Tässä linkki niille, jotka jaksoivat lukea tämän loppuun asti http://www.htb.org/

"Urut on poltettava!"

Maailman muuttuminen ei voi olla vaikuttamatta jumalanpalveluselämäänkin. Kansa on koulutetumpaa kuin koskaan ennen. Kansa ei ole suorittanut tutkintoja ainoastaan akateemisissa asioissa vaan myös musiikissa. Joku on arvellut, että nykyään vähintään joka kolmannella on suoritettuna musiikinopintoja joko musiikkiopistossa tai yksityisesti. Seurakuntalaiset osaavat siis nykyään musiikkiakin enemmän kuin menneinä aikoina. Palautetta työstään saavat siis pappien lisäksi myös kanttorit.

Vuorossa vieraileva kirjoittaja. Kati Pirttimaa, kanttori ja hiippakuntasihteeri Espoosta, kirjoittaa uruista, koska aina silloin tällöin joku uhoaa urkumusiikkia vastaan. Mikään muu musiikki ei tunnu herättävän yhtä suuria tunteita. Mitään muuta musiikkia ei vastusteta yhtä voimakkaasti. Jotain vaarallista siinä täytyy siis olla.


Urkujen on vaiettava?

Urut eivät sovi yhteislaulun säestykseen! Urut on kirkon soitin! Urut on poltettava! Ihmiset tulevat kirkkoon kuuntelemaan urkuja!

Mielipiteitä uruista on taas heitelty kiivaasti puolesta ja vastaan. On todettu, että urkujen pauhinan säestyksellä on vaikea laulaa, erityisesti, jos kirkossa on vain kourallinen ihmisiä.  Tämähän on päivänselvää. 

Itseäni ihmetyttää se johtopäätös, joka tästä itsestäänselvyydestä vedetään: uruilla ei siis voi säestää. Olen itse silloin tällöin ollut laulamassa tilaisuudessa, jossa pianisti ei ole ollut briljantin säestämisen huippuosaaja, vaan säestys on ollut enemmänkin kovaa kolistelua ja rytmitöntä metakkaa. Ja olen ollut paikalla sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa kitaristi on osannut vain puolet laulun soinnuista eikä komppikaan ole sujunut kovin hyvin. En silti osaa näiden kokemuksien perusteella ajatella, että piano ja kitara eivät sopisi säestyssoittimiksi. Soittajat eivät ole olleet tehtäviensä tasalla, soittimessa ei ole ollut vikaa.

Peiliin katsomisen paikka

Herää kysymys, onko urkujen osakseen saamassa kritiikissä sama tausta. Jospa kysymys ei olekaan soittimen vaan soittajan sopivuudesta ja osaamisesta?  Olisiko meidän urkurien katsottava peiliin?

Kitara- ja pianosäestyksistä minulla tosiaan on erilaisia kokemuksia. Ja niin on kyllä urkusäestyksestäkin. Toisinaan urkuja käytetään vaihtelevasti, virren sisältöön ja melodiaan ja tilanteeseen sopivasti. Rekisteröidään rikkaasti ja temmataan seurakunta heti alkusoitossa mukaan lauluun. Toisinaan taas – kaikki kahdeksan säkeistöä soitetaan samalla rekisteröinnillä, soitto ei hengitä ja tempo laahaa. Tai sitten kiidetään eteenpäin niin hurjaa vauhtia, ettei hengittää ehdi. Tai soitetaan alkusoitto eri tempossa kuin itse virsi. On päivänselvää, että silloin harmittaa ja yhteislaulun parhaat kokemukset jäävät kokematta.

Säestäminen on taito, jota pitää harjoitella -  ja ajatella 

Virsisoitto on taitolaji. Taitolaji, joka edellyttää erilaista osaamista kuin solistinen soittotaito. 

Ensiksikin, virsisoitossa on kysymys veisuunjohtamisesta, ei säestämisestä. Soittajan tehtävänä on pitää joukot kasassa ja yhteisellä tiellä. Jos soittaja säestää ja kuulostelee kaiken aikaa seurakuntaa, tempo hidastuu hidastumistaan ja into laantuu. Tavat, joilla soittaja veisuuta johtaa, vaihtelevat. Urkuja täytyy käyttää eri tavalla silloin, kun paikalla on kymmenen ihmistä ja silloin, kun salissa on tuhat laulajaa.  Tuhat laulajaakin on mahdollista saada laulamaan yhteen ääneen, kun pitää ohjat käsissään. 

Soittotaidon lisäksi rekisteröintitaito on homman A ja O. Urkurin pitää osata käyttää soitintaan monipuolisesti, ja osata rekisteröidä (valita urkujen sointivärit) niin, että urkujen sointi tukee laulua. Ei liian hiljaa ja heppoisesti eikä liian kovaa ja kireästi. Trio-soiton (soittotapa, jossa melodiaääni soitetaan eri rekisterillä kuin säestysäänet) moni unohtaa liturgisen soiton tentin jälkeen tai päätyy rekisteröimään väärin: melodian kovaa ja säestyksen heiveröisesti, jolloin soitto ei tue laulua enää lainkaan.

Eväitä onnistumiseen: rytmi, esilaulaja, muut soittimet

Soiton ja laulun täytyy hengittää. Soittajan täytyy itse laulaa, ja ainakin olla laulavinaan voidakseen hengittää yhdessä laulavan seurakunnan kanssa. Ja soittaja voi, ja hänen pitää, soittamalla ohjata ihmiset hengittämään oikeassa kohdassa. Hengittämisen lisäksi soitossa ja laulussa tärkeintä on rytmi. Poljento. Svengi. Musiikki elää siitä, että se sykkii. Jos soitto on tasapaksua ja latteaa, siitä puuttuu rytmi – ja sen mukana kaikki.

Hyväkään soittotaito ei poista sitä tosiasiaa, että isossa tilassa yhdessä laulamiseen tarvitaan esilaulaja tai esilauluryhmä. Kun jumalanpalveluksessa on mukana kuoro, veisuu kajahtaa heti komeammin. Aina ei kuoroa ole saatavilla. Silloin on, sanoisin, että on välttämätöntä, että paikalla on esilaulaja. Ja, että esilaulaja laulaa mikrofoniin. Laulumikrofoniin. Myös soittajia soisi olevan mukana jumalanpalveluksissa nykyistä useammin. 

Keskustelua ei tarvitsisi käydä akselilla urut vai muu soitin, vaan urut ja muut soittimet. Omalla urallani parhaita kokemuksia ovat olleet ne, kun olen saanut soittaa virsiä yhdessä lyömäsoittimien tai sähkökitaran kanssa. Eikä tämän tarvitse olla edes resurssi- tai rahakysymys: Suomesta löytyy kaikilta vähänkään isommilta paikkakunnilta ihmisiä, jotka harrastavat viulun huilun tai jonkun muun soittimen soittamista. Moni heistä tulisi ihan mielellään kirkkoon soittamaan virsiin melodioita – jos joku vain pyytäisi.

Tajua tilanne! 

Kaikkein tärkeintä virsisoitossa on tilannetaju. Jos isossa kirkossa on vähän väkeä, voi olla toimiva ratkaisu siirtyä pois urkuparvelta, ja soittaa vaihteeksi pianolla tai kitaralla. Kiirastorstaina on soitettava eri tavalla kuin ensimmäisenä adventtina. Sua kohti Herrani soitetaan eri tavalla kuin Soi kunniaksi Luojan. Ja joskus voi jättää kokonaan säestämättä ja siirtyä seurakunnan keskelle johtamaan veisuuta – laulamalla. Itselleni koskettavimpia hetkiä ovat olleet ne, kun olen jättänyt osan ehtoollisvirttä soittamatta, jatkanut laulaen ja lähtenyt itse ehtoolliselle. Seurakunta on veisannut ympärilläni ja minä olen saanut polvistua Herran pöytään.

Näin sen pitäisi mennä, kaikilla soittimilla.

Messu vieraanvaraisemmaksi

Eilen Hämeenlinnaan kokoontui n. 40 kirkon työntekijää ja seurakuntalaista yhdessä pohtimaan, miten messusta voisi tehdä vieraanvaraisemman. Lopputulokselta saattoi odottaa paljon, sillä edustettuina oli monia eri työntekijäryhmiä eri puolilta maata. Päivän aloitti Sakari Löytyn luento, jossa hän kertoi niistä löydöistä, joita oli tehnyt väitöskirjatyönsä aikana. Tässä linkki Kotimaa24:n uutiseen Sakarin väitöksestä http://www.kotimaa24.fi/uutiset/kulttuuri/8074-sakari-loytyn-vaitostyon-keskiossa-namibialainen-messu 

Sakari tiivisti löytönsä kolmeen: yhteisöllisyys, monikulttuurisuus ja kontekstualisuus. Näistä teemoista kuulimme puheenvuorot ja niitä mietittiin vielä iltapäivän kanavissa, joissa yritettiin konkretisoida niitä ja löytää asioita, joita voisi suoraan tehdä seurakunnissa.

Kirkkotilan vieraanvaraista käyttöä pohtinut työryhmä toi yhteiseen jakoon kolme asiaa:

• Paneutuminen. Olisi tärkeää oikeasti miettiä onko oman seurakunnan kirkkotila vastaanottavainen ja yhteisöllisyyttä luova. Voiko sitä muuttaa siihen suuntaan? 
• Kohtaaminen. Kirkkotilan olisi hyvä johdattaa ihmisten kohtaamiseen, ei toisten ohittamiseen. 
• Kirkkokahvit. 

Monikulttuurisuuden kanssa paininut ryhmä raportoi neljästä löydöstä:

• On tärkeää kutsua ihmisiä messuun henkilökohtaisesti. Yleiskeskustelussa todettiin, että paras kutsuja ei välttämättä ole työntekjä vaan seurakuntalainen. 
• On helpompi tulla messuun, jos joku on ovella vastaanottamassa ja toivottamassa tervetulleeksi. 
• Messun toteutus voisi olla sillä tavoin joustava, että esim. ilman ennakkovaroitusta paikalla saapuva ghanalainen rumpuorkesteri voitaisi ottaa mukaan messun toteukseen.  
• On tärkeää, että messussa on jotain tuttua kaikille osallistujille. Vähäisimmillään se on Isä meidän -rukous ja uskontunnustus. Samalla huomattiin, että olisi tärkeää tietää tarpeeksi myös ekumeniasta. 

Kontekstualisuutta pohtinut ryhmä suomensi tämän sivistyssanan "riihimäkeläistämiseksi". Se ei kuitenkaan tarkoita messun monikulttuurisuudesta luopumista.

• He ehdottivat, että messun alussa voisi olla johdattelua tai opastusta, joka auttaisi messun käytäntöjen ymmärtämisessä. Opastusta ei kuitenkaan saisi olla liikaa vaan lähinnä vain yhteen tai kahteen messun kohtaan. 
• Toiseksi, he sanoivat, että läsnäolevien huomioiminen on tärkeää. Se ei tarkoita sitä, että esim. rippikoululaiset mainitaan erikseen messussa vaan että heidät otetaan huomioon siinä tavassa millä messua toteutetaan. 
• Kolmanneksi kirjattiin fläpille sanat "opettaminen, rohkaiseminen". Näin ehdotettiin, että messussa voisi pitkin matkaa parilla sanalla avata jonkin kohdan merkitystä tai antaa pieniä toimintaohjeita.  

Musiikkiryhmä ehdotti seurakunnille seuraavia toimenpiteitä:

• Virsilaulu voisi olla monikielistä. Se voi toteutua niin, että eri säkeistöjä lauletaan eri kielillä tai niin, että kukin laulaa omalla kielellään. 
• Musiikin pitäisi olla useampaa kuin yhtä tyyliä jokaisessa messussa. Yhden tyylilajin messut ovat helposti ulossulkevia. 
• Paikallisille staroille (ryhmän käyttämä sana) voisi antaa mahdollisuuden tulla avustamaan messun musiikissa, omalla tavallaan ja omalla tyylillään. 

Yksi päivän aikana toistuvasti esiin noussut teema oli valta ja vallasta luopuminen. Jäimme kysymään olisiko mahdollista, että työntekijät luopuisivat vallasta seurakuntalaisten hyväksi. Se tarkoittaisi luottamusta siihen, että seurakuntalaiset osaavat ja kykenevät. Se tarkoittaisi, että ammattilaiset luopuisivat vallasta amatöörien hyväksi. Samalla mietittiin hetki sitä valtaa, joka seurakuntalaisilla on. Voisivatko seurakuntalaiset luopua vallasta määritellä sitä millä tavalla toinen ihminen messuun osallistuu? Nämä ovat kovia kysymyksiä.

Tähän kirjoitukseen kootut ajatukset ovat eilisen seminaarin tuotoksia. Ehkä on hyvä muistaa, että ne eivät ole valmisteltuja toimintaehdotuksia. Toivottavasti ne kuitenkin virittävät miettimään oman seurakunnan messukäytäntöjä vieraanvaraisuuden näkökulmasta.