Kaksi teesiä jumalanpalveluksen kehittämisestä

Minulla on kaksi teesiä seurakunnan jumalanpalveluselämän, erityisesti messun, kehittämisestä:

Ensimmäinen teesi:
Messun kehittäminen on koko seurakunnan kehittämistä

Messu on seurakunnan elämän ydin, sen sydän, sanomme ainakin juhlapuheissa. Toiset äänet sanovat, että messu ei puhuttele tai kosketa. Puhuttelemattomuus tai kylmäksi jättäminen on merkki siitä, että jossain on tukos ja messusydän ei onnistu pumppaamaan tuoretta verta seurakunnan suoniin. Samaan aikaan kun messu sitoo meidät kristillisen uskon alkuperään ja Jeesukseen Kristukseen, se on vahvasti tätä päivää. Messussa virtaa elämä, kun Sanaa julistetaan elävästi ja sakramentti jaetaan hartaudella, kun seurakuntalaiset ovat mukana messun tekemisessä, kun seurakunta laulaa, musisoi ja rukoilee. Messussa virtaa elämä, kun käytännössä toteutetaan sitä periaatetta, että kokoontuva seurakunta on messun subjekti.

Ajatuksella ja läsnäollen yhdessä vietetty messu koskettaa tunteita tai virittää ajatuksia, ja ravitsee alkavaan viikkoon. Messun ajatukset ja tunnelmat seuraavat kuin itsestään viikolla pidettäviin hartaushetkiin. Messun kehittäminen ja sen viettämiseen panostaminen on johtaa siis koko seurakunnan elämän kehittymiseen ja virkistymiseen.

Toinen teesi:
Messun kehittäminen on mahdollista vain seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteistyönä

Messun ja oikeastaan koko jumalanpalveluselämän kehittämisestä olen kuullut puhuttavan koko elämäni ajan. Seurakuntalaisten keskuudessa on ollut tyytymättömyyttä siihen, miten messu ei tunnu kohtaavan oman arjen kysymyksiä ja taisteluja. Jossain vaiheessa ajattelin, että missä kaksi tai kolme seurakuntalaista on koolla, siellä keskustellaan messun kehittämisestä. Näitä keskusteluja olen kuullut nuorten illoissa, perhekerhoissa, vanhusten piireissä ja kirkkokahveilla.

Työntekijät ovat väsymykseen saakka tehneet erilaisia kehittämishankkeita ja projekteja. Jostain syystä seurakuntalaiset eivät ole näistä ottaneet omakseen.

Kiinnostusta messun kehittämiseen näyttää olevan valtavasti ja messun merkitys seurakunnalle ymmärretään. Miksi niin vähän on tapahtunut seurakunnissa? Uskon, että kehittämistä on yritetty liikaa erillään. Työntekijöiden ja seurakuntalaisten on ryhdyttävä toimimaan yhdessä. Työntekijöiden tulee luopuva omasta valta-asemasta ja antaa seurakuntalaisille mahdollisuus tulla mukaan. Seurakuntalaisten tulee lopettaa valittaminen ja ryhtyä toimimaan. Ensimmäinen askel on keskustelu toisten seurakuntalaisten ja tuttujen työntekijöiden kanssa.

Näistä syistä johtuen olen innokkaasti ja koko sydämelläni mukana rakentamassa Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiviä Ouluun 24.-25.3. Siellä on kysymys juuri näistä asioista: seurakunnan elämän kehittämisestä työntekijät ja seurakunnat yhdessä. 

Helsingissä tänään 31 messua

Ajattelin tänään toukokuun viimeisenä päivänä Herran vuonna 2015 mennä messuun sunnuntaiaamuna niinkuin minulla on tapana. Mieluiten käyn messussa jo klo 10.  

Useimmiten käyn kotiseurakunnassani, mutta joskus myös vieraissa. Tänä aamuna tein tutkimusretken Helsingin seurakuntien nettisivuille, josta yritin selvittää, missä lähiseudulla on messu ja mihin aikaan.

Laskujeni mukaan klo 10 olisi messu tarjolla kuudessatoista eri paikassa, klo 11 alkaen vietetään seitsemän messua ja klo 12 pääsisin messuun samoin seitsemässä eri paikassa.

Myöhemmin iltapäivän aikana messuun pääsee kuudessa paikassa, mutta illalla klo 18 on tarjolla vain yksi messu, joka on Tuomasmessu.

Yhteensä Helsingissä on tänään tarjolla 31 messua.

Helsingin yhtymästä sain jokin aika sitten tiedon, että pyhäpäivänä Helsingssä käy kirkossa keskimäärin 3600. Keskimääräisen kävijämäärän tarkastelu on haastavaa eikä anna totuudenmukaista kuvaa yhdestäkään pyhäpäivästä. Ensin lasketaan yhteen kaikkien pyhäpäivien messujen kaikki kävijät koko vuoden ajalta ja sitten jaetaan ne vuoden pyhäpäivien määrältä. Tietenkin suurina juhlina ja konfirmaatioissa käy enemmän ihmisiä ja se nostaa keskimääräistä pyhäpäiväosallistujien määrää. Ja kesällä kävijöitä on vähemmän, mikä puolestaan laskee keskiarvoja.

Minusta 3600 ihmistä kuitenkin on aika paljon ja on jotenkin rohkaisevaa havaita kuinka moni ihminen messussa käy.

Olisi vielä hyvä selvittää, miksi ihmiset käyvät kirkossa muutenkin kuin suurina juhlapäivinä. Minut messuun vetää ehtoollinen ja rukous. Niitä kaipaan ja se kaipaus saa minut liikkeelle. Tänä aamuna olen tavallista hitaampi lähtemään liikkeelle ja menen messuun klo 11.



MESSUT HELSINGIN KIRKOISSA

klo 10 Herttoniemi, Kulosaari, Anglican, Oulunkylä, Temppeliaukio, Huoplahti, Matteuksenkirkko, Paavalinkirkko, Puistolan kirkko, Helsingin tuomiokirkko, Vanhakirkko, Malmin kirkko, Pitäjänmäen kirkko, Kallion kirkko, Hermannin diakoniatalo, Viikin kirkko

klo 11 Mikaelinkirkko, Meilahti, Käpylä, Lauttasaari, Munkkivuori, Vuosaari, Hyvän Paimenen kirkko

klo 12 Myllypuro, Johanneksen kirkko, Siltämäen seurakuntakoti, Jakomäen kirkko, Ruoholahden kappeli, Mikael Agricolan kirkko, Pukinmäen seurakuntakoti

klo 13 Munkkiniemen kirkko

klo 15 Mikaelinkirkko (venäjänkielinen), Tammisalon kirkko,

klo 16 Pihlajamäen kirkko, Alppilan kirkko

klo 18 Tuomasmessu


Lähde:
http://www.helsinginseurakunnat.fi/uutisetjatapahtumat/tapahtumat.html.stx?paiva=31&kk=5&vuosi=2015

Vesisäiliö, ei kanava

Viime aikoina olen lukenut paljon erilaista messuun liittyvää kirjallisuutta. Niissä on usein hyviä lainauksia tai tiivistelmiä. Ryhdyn nyt jakamaan niitä teidän kanssanne siinä toivossa, että ne innostavat ja ilahduttavat myös teitä.

Tänään luin katsastuskonttorilla Robert Atwellin kirjaa The Good Worship Guide - Leading liturgy well (Canterbury Press 2013). Sivulla 62 löytyy seuraava lainaus:

Jos olet viisas, yrität muistuttaa enemmän vesisäiliötä kuin kanavaa. Kanavan kautta vesi jatkaa kulkuaan eteenpäin sitä mukaa kuin sitä kanavaan tulee. Vesisäiliö sen sijaan odottaa, että se ensin täyttyy, ja vasta sitten se tulvii yli. Itseään köyhdyttämättä se jakaa vettä eteenpäin. Tämän päivän kirkossa meillä on monia kanavia, mutta harvoja vesisäiliöitä. 

                                                                          Bernhard Clairvauxlainen (1090-1153)

"Reform, renewal or revolution?" - miten uudistetaan jumalanpalvelusta?

Tämä päivä oli pitkä. Aamuyhdeksältä aloitettiin rukoushetkellä ja lopetettiin iltarukoushetkeen minuutteja vaille iltayhdeksän. Siinä välissä oli luentoa, esitystä, kahvia, hellettä, vettä, keskusteluja, kohtaamisia, ruokailua, ukkosmyrsky, luentosalien etsiskelyä ja ajattelua.

Konferenssin teema on "Liturgical reforms in the churches". Se on sinällään jo mielenkiintoinen ja keskusteluihin houkutteleva otsikko. On eroa sillä, käytetäänkö sanaa "renewal" vai "reform". Myös muita sanoja on väläytelty: "revolution" houkuttaa toisia, joitakin muita taas "evolution".

Se on selvää, että jumalanpalveluksen uudistaminen on ajankohtaista. Se on aina ajankohtaista. Se oli ajankohtainen kysymys jo Paavalin aikana. Korittinlaiskirjeestä voimme lukea, millaisia ohjeita Paavali antoi seurakunnalle jumalanpalveluselämän järjestämiseksi paremmin, oikeudenmukaisemmin. Jumalanpalveluselämän kysymykset eivät silloinkaan olleet vain järjestyksen kysymyksiä vaan käytännön ratkaisut heijastelivat aina teologisia periaatteita, uskoa. Oli, ja on, kysyttävä heijasteleeko seurakunnan yhteinen kokoontuminen myös kaikissa käytännön ratkaisuissaan Kristusta ja hänen sanomaansa? Jos ei, olisiko siinä kehittämisen paikka?

MITÄ UUTTA ON KEHKEYTYMÄSSÄ? 

Useampikin luennoitsija korosti tänään sitä, että jumalanpalvelus ei voi olla vain vanhan toistamista, eikä myöskään vain sen etsimistä "mikä toimii tämän päivänä ihmisille nyt". Jumalanpalvelusuudistuksissa on kysymys emergenssistä, kehkeytymisestä. Kirkkoina ja seurakuntina meidän tulisi pysähtyä kysymään itseltämme, mitä Pyhä Henki on nyt tuomassa esiin. Mitä on uutta on kehkeytymässä? Mikä on kirkon profeetallinen ääni tässä maailmassa juuri nyt? Ja samalla kirkon on oltava uskollinen alkuperäiselle sanomalleen ja tehtävälleen.

Kirkon historiassa on tehty ja syntynyt monia jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän uudistuksia. Niistä voidaan huomata, että uusien käsikirjojen tekeminen on aina vain yksi vaihe uudistuksessa. Sen jälkeen on huolehdittava siitä, että uudet tekstit (tai virret) tulevat käyttöön. Uusien tekstien ja seurakuntien paikallisten käytäntöjen välillä on ainakin 300-luvulta alkaen vallinnut jännite, joka meidänkin kirkossamme on edelleen havaittavissa. Toisaalta halutaan uutta, yhteisiä ohjeita ja yhtenäistä tapaa, toisaalta halutaan tilaa paikallisille perinteille. Näyttää siltä, että tämä jännite ei koskaan poistu.  "Luovuus kukkikoon seurakunnissa, mutta noudatettakoon yhteisiä kaavoja" voisi olla sen tiivistys.

EPÄONNISTUNEEN UUDISTUKSEN VAARAT

Iltapäivän ehkä vaikuttavin raportti tuli Alankomaiden epäonnistuneesta liturgisesta uudistuksesta. Tutkijat Paul Post ja Marcel Barnard olivat tarkastelleet 1960 ja 1970-lukujen uudistuksia toinen katoliselta ja toinen protestanttiselta kannalta. Kummallakin taholla uudistuksen ihanteet nousivat vuosien 1850-1950 liturgisesta liikkeestä. Haluttiin rikkaampi ja kauniimpi jumalanpalvelus. Kirkot pitivät ihanteistaan kiinni niin voimakkaasti, että eivät huomanneet maailman muuttumista ympärillä ja niin tehty uudistus ei vastannut ihmisten tarpeisiin. Työntekijätkään eivät löytäneet enää iloa jumalanpalveluksesta vaan siitä tuli tiukkojen sääntöjen mukaan toteutettu näytelmä, jossa ei ollut uskoa. Kirkot sulki silmänsä kaikelta modernilta: modernilta taiteelta, atonaaliselta ja muulta uudelta musiikilta, uusilta innovaatioilta ja luovuudelta. Kirkkokansa vieraantui jumalanpalveluksesta. Tutkijat kuvasivat ilmiötä sanomalla, että "people became dechurched".

Tällä hetkellä Alankomaat on yksi maailman ateistisimmista maista. Tutkijoiden mielestä Alankomaiden asukkaat eivät oikeastaan ole edes ateisteja. Heille usko, uskonto ja uskonnnolliset kysymykset ovat irrelevantteja. He ovat täydellisen välinpitämättömiä. Aivan viime vuosina on alettu nähdä kirkon uuden elämän pieniä alkuja. Ne tapahtuvat vanhusten hoivakodeissa ja armeijassa.

Mitä tästä kaikesta on ajateltava (ja tässä on vain pieni ja epätäydellinen osa kaikesta tänään kuullusta)? No ainakin sen huomion voi tehdä, että jumalanpalveluksen uudistaminen, liturgian uudistaminen voi olla vaarallista. Uudistamiseen ja kehittämiseen liittyy riskejä. Uudistuksen olisi kosketettava ihmisten sydämiä ja samalla oltava uskollinen juurilleen.

Jumalanpalveluksen uudistaminen

Jumalanpalveluksen uudistaminen ei ole ainoastaan suomalaisia kiinnostava asia. Tällä viikolla maanantaista lauantaihin jumalanpalveluksen tutkijat, kouluttajat ja muut kiinnostuneet kokoontuvat kansainväliseen ja ekumeeniseen konferenssiin Würzburgiin, Saksaan. Mukana on n. 250 osallistujaa. Societas Liturgica on konferenssin järjestäjä ja näitä konferensseja järjestetään joka toinen vuosi. Societaksen tavoitteena on liturgisen uudistuksen seuraaminen ja tiedon jakaminen.

Suomessa jumalanpalvelusuudistukseksi kutsutaan sitä prosessia, jossa 1990-luvulla uudistettiin kirkkokäsikirjat. Ne otettiin käyttöön adventtina 2000. Nykyään puhutaan enemmän jumalanpalveluselämän kehittämisestä ja siinä subjektina ovat seurakunnat, jotka itse päättävät mitä ja millä tavalla kehittävät. Kirkkohallitus on asiassa kuulolla ja pyrkii tukemaan seurakuntien kehittämistyötä.

Olen ensimmäistä kertaa mukana ja täytyy myöntää, että jännittää. Mitä eväitä täältä voi viedä Suomen ev.-lut. kirkolle? Miksi jumalanpalvelusta on uudistettava? Ja millä tavalla? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia.

Tänään vietettiin konferenssin avajaisia Tuomiokirkossa ja yliopistolla. Huomenna kuulemme aamupäivällä kaksi luentoa koko ryhmälle ja iltapäivällä tutkijat esittelevät tutkimustuloksiaan vähän pienemmille porukoille kerrallaan puolen tunnin mittaisilla luennoilla.

Tänään aloituspäivänä on katseltu taaksepäin historiaa ja kuultu tervehdyksiä piispoilta, dekaaneilta ja pormestarilta. Lähes jokainen puhuja viittasi siihen, että nyt vietetään Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen 50-juhlavuotta. Sen jälkimainingeissa syntyi myös ekumeeninen Societas Liturgica vuonna 1967. Se on myös 1900-luvun liturgisen liikkeen lapsi. 

Würzburg tarjoaa mukavat puitteet konferenssille, vaikka kaupungin historiassa häämöttää isojen sotien muistot. Toisen maailmansodan loppupäivinä Würzburg pommitettiin lähes maantasalle ja noin 90% taloista tuhoutui. Käsittämätöntä, että siitä on kulunut vasta vajaat 70 vuotta. Kaupungin rakentamiseen, esim. sen tuomiokirkon uudelleenrakentamiseen kului pari vuosikymmentä. Mitä käsittämätöntä tuhlausta sotiminen on?

Myös kolmekymmenvuotisen sodan varjo tuntuu vielä. Silloin ruotsalaiset (ja sellaisia suomalaisetkin olivat) taistelivat, ryöstelivät ja herättivät kauhua Baijerin asukkaissa. Toivottavasti nyt osataan olla rauhallisemmin. 

"Urut on poltettava!"

Maailman muuttuminen ei voi olla vaikuttamatta jumalanpalveluselämäänkin. Kansa on koulutetumpaa kuin koskaan ennen. Kansa ei ole suorittanut tutkintoja ainoastaan akateemisissa asioissa vaan myös musiikissa. Joku on arvellut, että nykyään vähintään joka kolmannella on suoritettuna musiikinopintoja joko musiikkiopistossa tai yksityisesti. Seurakuntalaiset osaavat siis nykyään musiikkiakin enemmän kuin menneinä aikoina. Palautetta työstään saavat siis pappien lisäksi myös kanttorit.

Vuorossa vieraileva kirjoittaja. Kati Pirttimaa, kanttori ja hiippakuntasihteeri Espoosta, kirjoittaa uruista, koska aina silloin tällöin joku uhoaa urkumusiikkia vastaan. Mikään muu musiikki ei tunnu herättävän yhtä suuria tunteita. Mitään muuta musiikkia ei vastusteta yhtä voimakkaasti. Jotain vaarallista siinä täytyy siis olla.


Urkujen on vaiettava?

Urut eivät sovi yhteislaulun säestykseen! Urut on kirkon soitin! Urut on poltettava! Ihmiset tulevat kirkkoon kuuntelemaan urkuja!

Mielipiteitä uruista on taas heitelty kiivaasti puolesta ja vastaan. On todettu, että urkujen pauhinan säestyksellä on vaikea laulaa, erityisesti, jos kirkossa on vain kourallinen ihmisiä.  Tämähän on päivänselvää. 

Itseäni ihmetyttää se johtopäätös, joka tästä itsestäänselvyydestä vedetään: uruilla ei siis voi säestää. Olen itse silloin tällöin ollut laulamassa tilaisuudessa, jossa pianisti ei ole ollut briljantin säestämisen huippuosaaja, vaan säestys on ollut enemmänkin kovaa kolistelua ja rytmitöntä metakkaa. Ja olen ollut paikalla sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa kitaristi on osannut vain puolet laulun soinnuista eikä komppikaan ole sujunut kovin hyvin. En silti osaa näiden kokemuksien perusteella ajatella, että piano ja kitara eivät sopisi säestyssoittimiksi. Soittajat eivät ole olleet tehtäviensä tasalla, soittimessa ei ole ollut vikaa.

Peiliin katsomisen paikka

Herää kysymys, onko urkujen osakseen saamassa kritiikissä sama tausta. Jospa kysymys ei olekaan soittimen vaan soittajan sopivuudesta ja osaamisesta?  Olisiko meidän urkurien katsottava peiliin?

Kitara- ja pianosäestyksistä minulla tosiaan on erilaisia kokemuksia. Ja niin on kyllä urkusäestyksestäkin. Toisinaan urkuja käytetään vaihtelevasti, virren sisältöön ja melodiaan ja tilanteeseen sopivasti. Rekisteröidään rikkaasti ja temmataan seurakunta heti alkusoitossa mukaan lauluun. Toisinaan taas – kaikki kahdeksan säkeistöä soitetaan samalla rekisteröinnillä, soitto ei hengitä ja tempo laahaa. Tai sitten kiidetään eteenpäin niin hurjaa vauhtia, ettei hengittää ehdi. Tai soitetaan alkusoitto eri tempossa kuin itse virsi. On päivänselvää, että silloin harmittaa ja yhteislaulun parhaat kokemukset jäävät kokematta.

Säestäminen on taito, jota pitää harjoitella -  ja ajatella 

Virsisoitto on taitolaji. Taitolaji, joka edellyttää erilaista osaamista kuin solistinen soittotaito. 

Ensiksikin, virsisoitossa on kysymys veisuunjohtamisesta, ei säestämisestä. Soittajan tehtävänä on pitää joukot kasassa ja yhteisellä tiellä. Jos soittaja säestää ja kuulostelee kaiken aikaa seurakuntaa, tempo hidastuu hidastumistaan ja into laantuu. Tavat, joilla soittaja veisuuta johtaa, vaihtelevat. Urkuja täytyy käyttää eri tavalla silloin, kun paikalla on kymmenen ihmistä ja silloin, kun salissa on tuhat laulajaa.  Tuhat laulajaakin on mahdollista saada laulamaan yhteen ääneen, kun pitää ohjat käsissään. 

Soittotaidon lisäksi rekisteröintitaito on homman A ja O. Urkurin pitää osata käyttää soitintaan monipuolisesti, ja osata rekisteröidä (valita urkujen sointivärit) niin, että urkujen sointi tukee laulua. Ei liian hiljaa ja heppoisesti eikä liian kovaa ja kireästi. Trio-soiton (soittotapa, jossa melodiaääni soitetaan eri rekisterillä kuin säestysäänet) moni unohtaa liturgisen soiton tentin jälkeen tai päätyy rekisteröimään väärin: melodian kovaa ja säestyksen heiveröisesti, jolloin soitto ei tue laulua enää lainkaan.

Eväitä onnistumiseen: rytmi, esilaulaja, muut soittimet

Soiton ja laulun täytyy hengittää. Soittajan täytyy itse laulaa, ja ainakin olla laulavinaan voidakseen hengittää yhdessä laulavan seurakunnan kanssa. Ja soittaja voi, ja hänen pitää, soittamalla ohjata ihmiset hengittämään oikeassa kohdassa. Hengittämisen lisäksi soitossa ja laulussa tärkeintä on rytmi. Poljento. Svengi. Musiikki elää siitä, että se sykkii. Jos soitto on tasapaksua ja latteaa, siitä puuttuu rytmi – ja sen mukana kaikki.

Hyväkään soittotaito ei poista sitä tosiasiaa, että isossa tilassa yhdessä laulamiseen tarvitaan esilaulaja tai esilauluryhmä. Kun jumalanpalveluksessa on mukana kuoro, veisuu kajahtaa heti komeammin. Aina ei kuoroa ole saatavilla. Silloin on, sanoisin, että on välttämätöntä, että paikalla on esilaulaja. Ja, että esilaulaja laulaa mikrofoniin. Laulumikrofoniin. Myös soittajia soisi olevan mukana jumalanpalveluksissa nykyistä useammin. 

Keskustelua ei tarvitsisi käydä akselilla urut vai muu soitin, vaan urut ja muut soittimet. Omalla urallani parhaita kokemuksia ovat olleet ne, kun olen saanut soittaa virsiä yhdessä lyömäsoittimien tai sähkökitaran kanssa. Eikä tämän tarvitse olla edes resurssi- tai rahakysymys: Suomesta löytyy kaikilta vähänkään isommilta paikkakunnilta ihmisiä, jotka harrastavat viulun huilun tai jonkun muun soittimen soittamista. Moni heistä tulisi ihan mielellään kirkkoon soittamaan virsiin melodioita – jos joku vain pyytäisi.

Tajua tilanne! 

Kaikkein tärkeintä virsisoitossa on tilannetaju. Jos isossa kirkossa on vähän väkeä, voi olla toimiva ratkaisu siirtyä pois urkuparvelta, ja soittaa vaihteeksi pianolla tai kitaralla. Kiirastorstaina on soitettava eri tavalla kuin ensimmäisenä adventtina. Sua kohti Herrani soitetaan eri tavalla kuin Soi kunniaksi Luojan. Ja joskus voi jättää kokonaan säestämättä ja siirtyä seurakunnan keskelle johtamaan veisuuta – laulamalla. Itselleni koskettavimpia hetkiä ovat olleet ne, kun olen jättänyt osan ehtoollisvirttä soittamatta, jatkanut laulaen ja lähtenyt itse ehtoolliselle. Seurakunta on veisannut ympärilläni ja minä olen saanut polvistua Herran pöytään.

Näin sen pitäisi mennä, kaikilla soittimilla.

Ehtoollisen vaikutus

Kiirastorstain innoittamana olen jälleen kerran miettinyt sitä, miten ehtoollinen vaikuttaa ihmiseen.

Katekismuksessa sanotaan: "Ehtoollisen lahja, syntien anteeksisaaminen, annetaan meille niissä sanoissa, jotka meille sakramentin saadessamme lausutaan: ”sinun puolestasi annettu”. Kun uskomme nämä sanat ja otamme vastaan leivän ja viinin, nautimme hengellisen aterian, joka uudistaa elämämme ja lisää meissä rakkautta lähimmäisiimme.- - Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kristuksen veri, kuolemattomuuden lääke, parantaa meitä ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän." 

Katekismuksen lupaus ehtoollisen vaikuttavuudesta on melkoinen: ehtoollinen on hengellinen ateria, joka uudistaa elämämme, lisää meissä rakkautta lähimmäisiin, vahvistaa hengellistä elämää, parantaa meitä ja lahjoitaa iankaikkisen elämän. Osa ehtoollisen vaikutuksista on sellaisia, joita on mahdoton havaita tai jotka näkyvät vasta tuonpuoleisessa elämässä. Rakkaus lähimmäisiin, elämän uudistuminen ja parantuminen ovat kuitenkin asioita, joita pitäisi voida havainnoida jo tässä elämässä. 

Ensimmäisen kerran tämä ajatus pysäytti minut, kun kerran olin Malmin kirkossa jakamassa ehtoollista. Malmin kirkossa kävi (ja ehkä käy vieläkin) paljon vanhuksia joka sunnuntai. Yhtäkkiä oivalsin, että jos ehtoollinen oikeasti vaikuttaa ihmiseen, vaikka vain mikrogramman tuhannesosan verran, sitä vaikutusta pitäisi olla havaittavissa juuri sellaisissa mummoissa ja papoissa, jotka joka sunnuntai käyvät ehtoollisella Malmin kirkossa. Aloin katsoa heitä uusin silmin, tutkien ja heiltä oppien. 

Vierailulla Helgeandin seurakunnassa

Kirkkosali oli tummasävyinen ja karu. Sellaisessakin voi toimia iloinen jumalanpalvelusyhteisö sunnuntaiaamuisin.

Vieläkin on vähän pökertynyt olo ilon ja keskustelun täyttämästä viikonloopusta Ruotsin Lundissa ja Helgeandin seurakunnassa. Fredrik Modeus tuli sinne papiksi 1990-luvun loppupuolella. Hän huomasi, että seurakunnassa työalat olivat irrallisia saaria ja ainoa työntekijöitä yhdistävä asia oli työntekijäkokous, johon siihenkään lastenohjaajat eivät osallistuneet. Kaikki työalat hoidettiin hyvin, mutta seurakunta ei ollut yhteisö.

Tästä lähti kokeilu ja kehittäminen, jonka seurauksena Helgeandin seurakunnassa toimii tällä hetkellä jumalanpalvelusryhmiä, jotka kukin vuorollaan ovat mukana suunnittelemassa ja järjestämässä messua. Messu on enemmän seurakunnan yhteinen juttu. Modeuksen opit ovat levinneet Ruotsin kirkossa melko laajalle ja niitä sovelletaan "överallt". Modeuksen kirjan Mod att vara kyrka suomenkielinen referaatti on luettavissa täällä.

Suomessa Helgeandissa opittua on sovellettu Haapajärven seurakunnassa. Siellä noin 80 seurakuntalaista toivottaa tulijan tervetulleeksi kirkkoon, lukee tekstejä, kirjoittaa ja lukee esirukouksen, osallistuu saarnan valmistamiseen. ja keittää kirkkokahvit.

Helgeandin seurakunnan messussa oli palvelutehtävissä myös lapsia. He jakoivat kirkkoon saapuville lapsille lasten käsiohjelman (jossa näytti olevan värityskuvia), lukivat lasten johdannon messun alussa ja jakoivat kynttilöitä, joita ehtoolliselta tulevat seurakuntalaiset sytyttivät. Synnintunnustuksesta uhrivirteen asti lapsilla oli mahdollisuus osallistua lastenjumalanpalvelukseen toisessa huoneessa, jonne kuljettiin kirkon läpi alttarin vierestä.

Myös nuoria oli mukana: kaksi nuorta kantoi kynttilöitä evankeliumikulkueessa ja kattoi ehtoollispöydän.

Ennen messun alkua seurakuntalainen toivotti kaikki tervetulleeksi ja antoi käytännön ohjeita messun viettämisestä. "Jag heter Eva", hän esitteli itsensä ja kertoi olevansa messun jälkeen tavattavissa kirkon eteisessä, jos joku haluaa lisää tietoa seurakunnan toiminnasta.

Koko messussa oli erittäin vieraanvarainen ja tervetulleeksi toivottava tunnelma. Messun jälkeen pappi kätteli kaikki ovella. Kun tulin hänen kohdalleen, hän kysyi: "Olenko nähnyt sinut täällä aikaisemmin?" Olin positiivisesti yllättynyt. Uusien kasvojen tuleminen kirkkoon siis huomataan, vaikka kirkko oli lähes täynnä. "Kiva, että olit täällä", pappi sanoi, kun kerroin, että kuuluin siihen uteliaiden suomalaisten ryhmään. Muutenkin kaikkien puheessa toistuivat usein sanat "kul" ja "roligt". 

Messun mukava ilmapiiri näkyi muuallakin: jos jokin asia ei mennyt ihan suunnitelman mukaan, ei se jäykistänyt ilmapiiriä eikä kukaan kauhistunut. Ihmiset hymyilivät paljon ja iloitsivat toistensa tapaamisesta. Kirkkokahville, jotka järjestetään joka sunnuntai, osallistui noin puolet messussa olleista.  

Muuten se oli ihan tavallinen messu. Seurakuntalaisia oli vain useampia sitä tekemässä.