Elevaatio ja seurakuntalaisen kumarrus

Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle. 

Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran? 

Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan. 

Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa. 

Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?

Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle. 

Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa. 

Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan. 

Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan? 

"Toivottakaa toisillenne Kristuksen rauhaa"

Kimmokkeen Herran rauha -tervehdyksen pohtimiseen jälleen kerran sain Tuomo Lindgrenin blogikirjoituksesta Puujalka-blogissa. Tuomo kuvaa kirjoituksessaan sitä, miten vaivaannuttavana toisten tervehtiminen usein koetaan.

Oma kokemukseni on samansuuntainen, mutta tulkintani tapahtumasta vähän eri kuin Tuomolla. Ajattelen, että ihmiset keskittyvät ehtoollisrukouksen eri osiin niin suurella hartaudella, että toisten seurakuntalaisten tervehtiminen rukouksen ja aterian nauttimisen välissä häiritsee.

Voisiko rauhan toivottaminen tapahtua eri kohdassa. Kävin maaliskuussa Anglikaanisessa messussa täällä Helsingissä. Siellä seurakuntalaiset toivottivat toisilleen rauhaa ennen ehtoollisrukouksen alkua. En nyt muista oliko se peräti ennen ehtoollisvuorolaulua vai vasta sen jälkeen. Sen jälkeen saattoi keskittyä ehtoollisrukoukseen ylistyshymneineen täysillä.

Anglikaanien messussa rauhan toivottaminen ei ollut vaivaannuttavaa. Rauhantervehdyksen alkaessa kaikki menivät keskikäytävälle ja kaikki kättelivät lähes kaikkia. Paikalla oli ehkä 60 henkeä, joista minäkin toivotin rauhaa ehkä neljällekymmenelle. Liturgit tulivat alttarin takaa kansan keskelle eivätkä vain kätelleet toisiaan. Aikaa siinä toki meni, mutta ihmiset hymyilivät toisilleen.

Ajattelin, että niin se rauhan toivottaminen ehkä pitäisi tehdä. Jos kätellään vain kolmea tai neljää lähellä istuvaa, tervehtiminen jää pinnalliseksi ja ikäänkuin "ylimääräiseksi". Jos kätellään lähes kaikkia, siitä tulee tärkeä osa ehtoolliselle valmistautumista ja ehtoollinen yhteisön ateriana korostuu.

Tästä yhteydestä tai yhteisöllisyydestä puhuu myös Palvelkaa Herraa iloiten - Jumalanpalveluksen opas sivulla 27: Herran rauha -tervehdys liittää ehtoollisen sekä pääsiäiseen että jouluun. Ylösnoussut Kristus jakaa omilleen rauhan (Joh. 20:19), jota enkelit julistivat jouluyönä (Luuk. 2:14). Rauhantervehdys on merkki Kristuksen kirkon ja koko ihmiskunnan rauhan ja ykseyden toivosta. Ehtoollisen kommuunio- eli yhteysluonne korostuu, kun seurakuntalaiset toivottavat rauhaa myös toisilleen. Samalla he osoittavat keskinäistä rakkautta tullessaan osallisiksi leivästä ja maljasta. Näin rauhan merkki liittyy Kristuksen opetukseen: ”Jos olet viemässä uhrilahjaasi alttarille – – käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:23–24)  

Kutsumisesta

Tällä kertaa tarjoan kirjoitustilaa Timo-Matti Haapiaiselle, joka on tänään on viimeistä päivää töissä samassa kerroksessa kanssani. Timo-Matti on ollut Tiellä - På väg -jumalanpalveluselämän kehittämishankkeen koordinaattorina ja siirtyy huomisesta alkaen edistämään kirkon missiota strategian ja tulevaisuusvisioiden parissa.  

Jp-elämän kehittämishankkeessa Timo-Matti on nähnyt miten 42 seurakuntaa taistelee kehittääkseen messua. Seurakunnat ovat valinneet erilaisia kehittämiskohteita. Matkan varrella on nähty monenlaista: joissakin seurakunnissa osallistujia messuissa on jopa 20% entistä enemmän, joissain on työntekijöiden motivaatio kasvanut, joissain on nähty valoa viestintäasioissa. Joissain homma kehittyy nopeammin, joissain hitaammin. Jossain on jouduttu lykkäämään kehittämistä tulevaisuuteen jostain yllättävästä syystä. 

Messu on aitoa vastakulttuuria, joka tarjoaa ihmiselle jotain sellaista, mitä muualta ei saa. Messu ei kehity omalla painollaan vaan se tarvitsee panostamista. Messu tarvitsee ihmisiä, jotka vievät viestiä eteenpäin, kutsuvat toisia mukaan. 

KUTSU

 Kävin poikani kanssa kesällä yleisurheilukoulussa. Syksyllä oli seuran yhteinen kesäkauden päätösjuhla, johon kutsuttiin yleisellä kutsulla. Ajattelin jättää juhlan väliin, emmehän ole mitään varsinaisia seura-aktiiveja – ainakaan vielä. 

Hieman myöhemmin tuli kohdennettu kutsu: ettekö tulisi, kun poika saa palkinnonkin muistoksi kesästä. Ilmoittauduin välittömästi, ja juhlissa oli mukavaa. Tapasin myös muista yhteyksistä tuttuja ihmisiä. Eivät kaikki muutkaan mitään huomattavia seura-aktiiveja olleet. Ainakaan vielä.

Kokemus pani miettimään viestejä, joita annan messusta ja messussa. Lähetänkö yleisiä viestejä vai sellaisia, joiden myötä ihminen voi kokea, että juuri hänen läsnäolonsa on tärkeä? Riittääkö se, että asia tulee sanottua, vai onko tavoitteena saada yhteisö kokoon?

Äiti Teresan kerrotaan laskeneen suurtakin väkijoukkoa näin: ”Yksi, yksi, yksi, yksi…” Henkilökohtainen huomioiminen luo kokemuksen merkittävyydestä. Tämä pätee myös kutsumisen suhteen. Lauantainen tekstiviestikierros voi tuoda kirkkoon enemmän ihmisiä kuin rivi-ilmoitus lehdessä.

Meidät on kutsuttu kutsumaan. Kaikki eivät ole vielä kutsua kuullet. Vielä.

Timo-Matti Haapiainen 

- - -
P.S. Timo-Mattiin voi tutustua myös Vantaan Laurin jutussa ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa.