"Tervetuloa messuun!"

Usein messu alkaa tervetulotoivotuksella. Toivotus sisältyy tavallisesti messun johdantoon ja sen sanoo liturgi. Olen aina pitänyt siitä, että minulle puhutaan ja toivotetaan tervetulleeksi. Tervetulotoivotus kertoo, että minulle on paikka, että minua on odotettu.

Kuitenkin jokin tervetulotoivotuksessa myös häiritsee. Kun yhteisömme kokoontuu sunnuntaiaamuisin ja yksi toivottaa muut tervetulleeksi kuin tilaisuuden isäntä, olemme vähän eri arvoisia. Koska hän on isäntä, me muut olemme vieraita.

Isosta ongelmasta tässä ei ole kysymys, mutta sanoilla luomme todellisuutta. Tervetulotoivotus luo tulijalle tunteen, että häntä on odotettu, mutta samalla se tekee toisista isäntiä ja tilaisuuden valmistelijoita ja toisista vieraita. Mitä sitten voisi tehdä toisin?

Kun messussa liturgi toivottaa tervetulleeksi, hän ei puhu vain omasta puolestaan. Usein hän puhuu kaikkien niiden ihmisten puolesta, jotka ovat valmistelleet messua. Tämä korostuu, jos messun toimittajat esitellään messun alussa. Toimittajien esittelyn sijaan liturgi voisi kertoa, että Jumala toivottaa meidät tervetulleeksi tähän messuun. Tervetulotoivotuksen esittäjä ei ole siis organisaatio tai messun valmistelleet ihmiset vaan Jumala. 

Tästä seuraa tärkeä havainto: kun Jumala on se, joka toivottaa meidät tervetulleeksi messuun, olemme kaikki samaa joukkoa. Messua valmistelleet ihmiset eivät ole eri ryhmää kuin me messuun valmistautumattomina tulleet seurakuntalaiset. Tämä loiventaa esiintyjät-yleisö vastakkainasettelua ja messusta tulee enemmän yksi yhteisö, seurakuntalaisten lauma, jotka erilaisina ja eri tehtävin ovat yhdessä Jumalan edessä. Liturgi ei silloin enää ole Jumalan edustaja vaan tien näyttäjä, joka johdattaa kaikki yhdessä Jumalan eteen.

Kaksi teesiä jumalanpalveluksen kehittämisestä

Minulla on kaksi teesiä seurakunnan jumalanpalveluselämän, erityisesti messun, kehittämisestä:

Ensimmäinen teesi:
Messun kehittäminen on koko seurakunnan kehittämistä

Messu on seurakunnan elämän ydin, sen sydän, sanomme ainakin juhlapuheissa. Toiset äänet sanovat, että messu ei puhuttele tai kosketa. Puhuttelemattomuus tai kylmäksi jättäminen on merkki siitä, että jossain on tukos ja messusydän ei onnistu pumppaamaan tuoretta verta seurakunnan suoniin. Samaan aikaan kun messu sitoo meidät kristillisen uskon alkuperään ja Jeesukseen Kristukseen, se on vahvasti tätä päivää. Messussa virtaa elämä, kun Sanaa julistetaan elävästi ja sakramentti jaetaan hartaudella, kun seurakuntalaiset ovat mukana messun tekemisessä, kun seurakunta laulaa, musisoi ja rukoilee. Messussa virtaa elämä, kun käytännössä toteutetaan sitä periaatetta, että kokoontuva seurakunta on messun subjekti.

Ajatuksella ja läsnäollen yhdessä vietetty messu koskettaa tunteita tai virittää ajatuksia, ja ravitsee alkavaan viikkoon. Messun ajatukset ja tunnelmat seuraavat kuin itsestään viikolla pidettäviin hartaushetkiin. Messun kehittäminen ja sen viettämiseen panostaminen on johtaa siis koko seurakunnan elämän kehittymiseen ja virkistymiseen.

Toinen teesi:
Messun kehittäminen on mahdollista vain seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteistyönä

Messun ja oikeastaan koko jumalanpalveluselämän kehittämisestä olen kuullut puhuttavan koko elämäni ajan. Seurakuntalaisten keskuudessa on ollut tyytymättömyyttä siihen, miten messu ei tunnu kohtaavan oman arjen kysymyksiä ja taisteluja. Jossain vaiheessa ajattelin, että missä kaksi tai kolme seurakuntalaista on koolla, siellä keskustellaan messun kehittämisestä. Näitä keskusteluja olen kuullut nuorten illoissa, perhekerhoissa, vanhusten piireissä ja kirkkokahveilla.

Työntekijät ovat väsymykseen saakka tehneet erilaisia kehittämishankkeita ja projekteja. Jostain syystä seurakuntalaiset eivät ole näistä ottaneet omakseen.

Kiinnostusta messun kehittämiseen näyttää olevan valtavasti ja messun merkitys seurakunnalle ymmärretään. Miksi niin vähän on tapahtunut seurakunnissa? Uskon, että kehittämistä on yritetty liikaa erillään. Työntekijöiden ja seurakuntalaisten on ryhdyttävä toimimaan yhdessä. Työntekijöiden tulee luopuva omasta valta-asemasta ja antaa seurakuntalaisille mahdollisuus tulla mukaan. Seurakuntalaisten tulee lopettaa valittaminen ja ryhtyä toimimaan. Ensimmäinen askel on keskustelu toisten seurakuntalaisten ja tuttujen työntekijöiden kanssa.

Näistä syistä johtuen olen innokkaasti ja koko sydämelläni mukana rakentamassa Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiviä Ouluun 24.-25.3. Siellä on kysymys juuri näistä asioista: seurakunnan elämän kehittämisestä työntekijät ja seurakunnat yhdessä. 

Elevaatio ja seurakuntalaisen kumarrus

Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle. 

Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran? 

Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan. 

Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa. 

Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?

Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle. 

Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa. 

Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan. 

Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan? 

Seurakuntalaisten messu - muutama ajatus ennen paneelikeskustelua

Tässä muutama asia, jotka olin suunnitellut sanovani johdannoksi paneelikeskusteluun Kasvatuksen päivillä Jyväskylässä 14.1.2016, mutta jotka jätin pois aikatauluongelman vuoksi. Julkaisen ne nyt tässä. 

Melko tarkalleen yksitoista kuukautta sitten tässä samassa salissa kokoontui n. 550 ihmistä keskustelemaan messusta ja jumalanpalveluselämästä laajemminkin. Näistä ihmisistä noin kolmannes oli seurakuntalaisia ja kaksi kolmannesta työntekijöitä. Jaetut eväät päivien päättyessä piispa Simo Peura totesi, että tässä on kysymys kansanliikkeestä. On tarkoitus jatkaa noilla päivillä alkanutta keskustelua. 

Messu liittyy kristittyjen identiteettiin

Tänä aamuna keskustelumme yhtenä lähtökohtana on se, että messu on tärkeä. Se on huippu, jota kohti kirkon toiminta suuntautuu ja samalla lähde, josta voima toimintaan nousee.

Messussa tulee näkyväksi ja kuuluvaksi uskomme ydin joka kerta kun messua vietetään. Seurakunnan pitää toki muuallakin julistaa ja palvella monin tavoin, mutta sen voi tehdä rennommin, kun tietää, että uskon ydinasiat tulevat joka viikko ja ainakin sunnuntaisin perusteellisesti elettyä.

Messu on seurakunnalle identiteettikysymys myös siksi, että kristityn identiteettiin kuuluu yhteys toisiin. Se näkyy kokoontumisena yhteen. Ateriaa ei voi nauttia muuten kuin kokoontumalla yhteen.

Siellä, missä vasta lähetystyötä tehdään, tiedetään jotain saavutetun, kun ihmiset alkavat kokoontua messuun. Se on yksi kristittyjen tuntomerkki meillä ja kaikkialla maailmassa. Meidät tunnetaan kristityiksi siitä, että vietämme messua.

Seurakunta on messun subjekti

Välillä meillä on ollut kadoksissa ajatus siitä, kuka on messun subjekti. Kirkon asiakirjoissa subjekti on kyllä ollut esillä, mutta käytännössä se on välillä hautautunut monien muiden hyvien asioiden alle. Ja niin on päässyt syntymään ajatus, että messu on pappien ja kanttorien juttu. Näin ei kuitenkaan ole.

Nykyisin ihmiset asettuvat mielellään passiiviseksi yleisöksi, elokuvien katsojiksi ja penkkiurheilijoiksi, seuraamaan muiden toimintaa. Messu ei ole sellainen. Valitettavasti, koska usein ihmiset haluavat olla passiivisia.

Messun toimittaa aina kokoontunut seurakunta. Ei se seurakunta, joka ei ole paikalla. Eivät työntekijät ja avustajat vaan yhdessä kaikki messuun kokoontuneet ihmiset. Heillä on erilaisia rooleja. Kunkin tulee muistaa oma roolinsa, mutta pitää mielessään myös kokonaisuus: Yhdessä seurakuntana me olemme liturgian subjekti.

Osallisuus ja osallistuminen  

Osallisuudesta on puhuttu ehkä jo noin kymmenen vuotta näilläkin päivillä. Kun puhutaan messusta voidaan seurakunnan subjektiutta, voidaan tänäpäivänä kutsua osallisuudeksi. Osallisuus tulee näkyväksi osallistumisena. Seurakuntalainen tulee paremmin osalliseksi, kun hän osallistuu.

Osallistumista on monenlaista: joku osallistuu vain mielessään, joku haluaa avustaa ehtoollisen jakamisessa tai rukouksen laatimisessa. Joku haluaa osallistua aamenen lausumiseen, joku veisata yhdessä toisten kanssa. Liturgia on meillä siksi, että voisimme osallistua, emmekä jäisi vain yleisöksi.

Tänään aamupäivällä keskustelemme näistä asioista: osallisuudesta, seurakuntalaisuudesta ja messusta. Lapsista ja nuorista ja messusta.

Seurakuntalaisen kokemuksia messusta

Seurakunnassa töissä ollessani olin usein messussa joko liturgina tai avustajana. Ne olivat minulle mieluisia työvuoroja ja suunnittelin saarnojani ja rukouksia jo kuukausia etukäteen. Valmistautumiseni alkoi siitä, että tutustuin kullekin sunnuntaille annettuihin raamatunteksteihin, pyhäpäivän aiheeseen ja virsiehdotuksiin. Sitten annoin kaiken muhia, jossain tajunnan takalaidalla, kunnes tuli aika ryhtyä aktiiviseen suunnittelutyöhön. Kahdenkymmenen vuoden aikana ehti jo kehittyä jonkinlainen rutiinikin. 

Vapaa-ajallani (jota ei juuri viikonloppuisin ollutkaan) kävin messussa vain kerran tai kaksi vuodessa. Seitsemän vuotta sitten siirryin työhön, joissa minulla on vapaat viikonloput. Nyt käyn messussa 2-3 kertaa kuukaudessa, useimmiten omassa kotiseurakunnassani. Välillä käyn kyllä vieraissa.

Seurakuntalaisena messu näyttää ja tuntuu hyvin erilaiselta. Messuun valmistautuminen alkaa loppuviikosta, kun alan miettiä, miten saan hankittua sopivan kolehtirahan käteisenä. Pyhäpäivän aihe ja tekstit saattavat olla vasta sunnuntaiaamuna liturgin johdantosanoista avautuva yllätys. Liturgin avaus muodostaa minulle tulkintakehyksen, jonka läpi kuuntelen tekstejä, rukouksia, saarnaa ja virsiä.

Olen huomannut, että seurakuntalaisena voin osallistua useammalla tavalla kuin ennen luulin. En ehkä seurakuntapappina ollutkaan kovin syvästi perehtynyt siihen, mitä seurakuntalainen voi messussa tehdä. Erityisen rakkaaksi minulle on tullut tuo pieni sana "Aamen". Sen ensimmäiseksi ja vielä kolminkertaisena laulan messussa ja samaan aameneen minun toimintani messussa päättyy. Aamenella vahvistan papin tai toisen seurakuntalaisen lukeman rukouksen. Vastaan aamenella ehtoollisenjakajalle vastaanottaessani leivän ja viinin. Aamen on minun sanani seurakuntalaisena.

Käytän myös liturgisia eleitä. Siunaan itseni ristinmerkillä messun alussa ja lopussa ja ehtoolliselta noustessani. Ehtoollisen asetussanojen jälkeen kumarran, mutta vain vähän, jotteivat muut seurakuntalaiset hämmenny liikaa. Välillä toivoisin, että seurakuntalaisille olisi tarjolla vielä useampia eleitä. Voisimmeko välillä alkaa messussa polvistua?

Seurakuntalaisena minulle tärkeäksi on tullut se yhteisö, joka kokoontuu kotikirkollani. Työntekijät ovat mukavia hekin, mutta he vaihtuvat sunnuntaista toiseen. Me seurakuntalaiset sen sijaan pysymme samoina. Mitä useammin ja pidempään messussa käyn, sitä useampaan ihmiseen tutustun ja sitä enemmän tuttavuudet syvenevät ja tämä tapahtuu aivan vaivattomasti kirkkokahveilla. 

Eilen meitä oli messussa noin 40 henkeä. Kirkkosaliin saapuessani huomasin, että erään tutun vanhemman kirkkovieraan vieressä oli paljon tilaa ja päätin, että sen sijaan, että menen vakituiselle paikalleni kysynkin, onko hänen vieressään tilaa. Vähän kuulumisia siinä vaihdettiin ja rinnakkain osallistuttiin. Messun lopussa hän sanoi: ”Sinähän voit vastedes istua sillä paikalla.”

Messu oli kaikin puolin ilahduttava ja saarna ajatuksia herättävä. Kaikesta näki, että siihen oli panostettu. Hyvin tehty ilahduttaa aina, mutta niin ilahduttavat yllätysetkin. Nyt yllätyksenä oli kanttorin, avustavan papin ja liturgin yhdessä vastausmusiikkina laulama psalmi, joka ilahdutti mielen ja sydämen.

Taloudellisen vastuunsa kantavat seurakunnan jäsenet

Kanadan vierailullani kuulin monta tarinaa seurakunnista. Usein seurakuntaa kuvattiin kertomalla paljonko ihmisiä käy sunnuntain jumalanpalveluksessa. "Meillä käy 500 ihmistä", sanottiin. Sitten tuli se suuri mutta ja huolenaihe: "Mutta he kaikki eivät kanna seurakunnasta taloudellista vastuuta".

Kun tarina oli toistunut lähes samoin sanoin useita kertoja, aloin miettiä tilannetta täällä Suomessa. Meillä n. 70% kuuluu kirkkoon ja kantaa näin ollen taloudellista vastuuta kirkosta ja seurakunnastaan. Seurakunnan toimintaan ei niin moni osallistu.

Entäpä jos tämä olisikin ylpeyden aihe? Ulkomailla voisimme röyhistää rintaa ja todeta kollegoille "Meillä on asiat niin hyvin, että 70% suomalaisista kantaa taloudellista vastuuta kirkosta, vaikka he eivät osallistu aktiivisesti seurakunnan toimintaan."

Kiitos teille, te taloudellisen vastuunne kantavat seurakuntalaiset!

Societas Liturgica - liturgisen liikkeen kotipesä

Osallistuin viime viikolla Societas Liturgican järjestämään konferenssiin Kanadan Quebecissa. Tämä oli toinen kerta, kun sain olla mukana liturgikkojen suuressa kokoontumisessa ja nyt sulattelen konferenssin antia. Tarjoilen teille nyt muutamassa postauksessa joitain havaintojani ja ajatuksiani. Lukekaa ja ihmetelkää.

Societas Liturgica on perustettu vuonna 1965 liturgisen liikkeen kotipesäksi. Liturginen liike syntyi 1800-luvulla, mutta kasvoi ja vahvistui merkittäväksi kirkolliseksi ja ekumeeniseksi vaikuttajaksi 1900-luvulla. 

Liturgista liikettä voidaan pitää korjausliikkeenä, sillä yksi sen tunnustetuista tavoitteista oli uudistaa jumalanpalvelusta. Sen tavoitteena oli erityisesti vahvistaa seurakunnan roolia liturgiassa. Liturgisen liikkeen hedelmät Suomessakin ovat monet. Niitä ovat mm. alban käyttöä messun toimittajilla, perhemessua ja ehtoollisen vieton yleistymistä. Myös Tuomasmessun ja erityismessujen syntyminen ovat liturgisen liikkeen hedelmiä. Vähän kärjistäen voisi sanoa, että liturginen liike piti Raamatun lukemisen ja saarnan lisäksi ehtoollista tärkeänä osana jumalanpalvelusta.

Societas Liturgica syntyi vuonna 1965, kun eräs hollantilainen pappi kutsui yhteiseen neuvonpitoon 25 jumalanpalveluksen tutkijaa, pappien opettajaa ja kirkollista vaikuttajaa eri maista. Kokoontumisessa päätettiin perustaa ”yhdistys tukemaan jumalanpalvelukseen liittyvää ekumeenista keskustelua, joka pohjautuu tukevasti tutkimukseen ja jonka näkökulmana on uudistuminen ja yhteys.” Tänä vuonna vietetiin siis 50-vuotisjuhlia. 

Societas Liturgica järjestää edelleen liturgiasta ja jumalanpalveluksesta kiinnostuneille tutkijoille, kouluttajille ja muille tarkoitetun konferenssin jossain päin maailmaa. Tänä vuonna oltiin siis Kanadassa. Sitä edeltävät konferenssit ovat olleet Würzburgissa Saksassa, Reimsissa Ranskassa ja Sydneyssa Australiassa. Suomen Turussa konferenssi pidettiin vuonna 1997. 

Societas ei todellakaan ole mikään jäänne historiasta vaan pyrkii rakentamaan siltaa ikiaikaisen perinteen ja tämän päivän välille. Vuonna 2013 hyväksytyissä uusissa säännöissään Societas Liturgica määrittelee ensimmäiseksi tehtäväkseen rohkaista liturgian ja siihen läheisesti liittyvien aiheiden tutkimusta. Se tarkoittaa, että konferenseissa voi kuulla lyhyitä raportteja eri puolilla maailmaa tehdystä tutkimuksesta. Myös julkaisutoiminta välittää tietoa uusista tutkimuksista. 

Lisäksi Societas pyrkii etsimään tapoja, joilla voidaan edistää eri kristillisten tunnustusten ja traditioiden keskinäistä ymmärrystä ja tuntemusta. Konferenssissa tämä tuli näkyväksi mm. siinä, miten monesta eri kirkosta oli osallistujia. Katolisen kirkon edustajia oli ehkä eniten, mutta koko kristikunnan kirjo oli läsnä. 

Neljäntenä tavoitteenaan Societas pyrkiii etsimään tapoja, joilla kirkastetaan liturgian merkitystä tässä ajassa. Tämä neljäs tavoite on kirkkojen kannalta erittäin tärkeä. Konferenssin osallistujissa olikin monia kirkkojen ihmisiä, joiden työhön kuului, tavalla tai toisella, jumalanpalveluselämän edistäminen, kehittäminen tai uudistaminen. 

Tänä vuonna konferenssin teemana oli Liturgical Formation, joka ei käänny Suomeksi oikein hyvin. Sillä tarkoitettiin lähinnä liturgista kasvatusta tai jumalanpalveluskasvatusta, mutta otsikko on merkityksiltään monitulkintaisempi kuin "kasvatus" antaisi ymmärtää eikä pidä sisällään subjekti-objekti asetelmaa. Kysymys on siitä, miten jumalanpalvelus muovaa ihmistä. 

Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. 

"Toivottakaa toisillenne Kristuksen rauhaa"

Kimmokkeen Herran rauha -tervehdyksen pohtimiseen jälleen kerran sain Tuomo Lindgrenin blogikirjoituksesta Puujalka-blogissa. Tuomo kuvaa kirjoituksessaan sitä, miten vaivaannuttavana toisten tervehtiminen usein koetaan.

Oma kokemukseni on samansuuntainen, mutta tulkintani tapahtumasta vähän eri kuin Tuomolla. Ajattelen, että ihmiset keskittyvät ehtoollisrukouksen eri osiin niin suurella hartaudella, että toisten seurakuntalaisten tervehtiminen rukouksen ja aterian nauttimisen välissä häiritsee.

Voisiko rauhan toivottaminen tapahtua eri kohdassa. Kävin maaliskuussa Anglikaanisessa messussa täällä Helsingissä. Siellä seurakuntalaiset toivottivat toisilleen rauhaa ennen ehtoollisrukouksen alkua. En nyt muista oliko se peräti ennen ehtoollisvuorolaulua vai vasta sen jälkeen. Sen jälkeen saattoi keskittyä ehtoollisrukoukseen ylistyshymneineen täysillä.

Anglikaanien messussa rauhan toivottaminen ei ollut vaivaannuttavaa. Rauhantervehdyksen alkaessa kaikki menivät keskikäytävälle ja kaikki kättelivät lähes kaikkia. Paikalla oli ehkä 60 henkeä, joista minäkin toivotin rauhaa ehkä neljällekymmenelle. Liturgit tulivat alttarin takaa kansan keskelle eivätkä vain kätelleet toisiaan. Aikaa siinä toki meni, mutta ihmiset hymyilivät toisilleen.

Ajattelin, että niin se rauhan toivottaminen ehkä pitäisi tehdä. Jos kätellään vain kolmea tai neljää lähellä istuvaa, tervehtiminen jää pinnalliseksi ja ikäänkuin "ylimääräiseksi". Jos kätellään lähes kaikkia, siitä tulee tärkeä osa ehtoolliselle valmistautumista ja ehtoollinen yhteisön ateriana korostuu.

Tästä yhteydestä tai yhteisöllisyydestä puhuu myös Palvelkaa Herraa iloiten - Jumalanpalveluksen opas sivulla 27: Herran rauha -tervehdys liittää ehtoollisen sekä pääsiäiseen että jouluun. Ylösnoussut Kristus jakaa omilleen rauhan (Joh. 20:19), jota enkelit julistivat jouluyönä (Luuk. 2:14). Rauhantervehdys on merkki Kristuksen kirkon ja koko ihmiskunnan rauhan ja ykseyden toivosta. Ehtoollisen kommuunio- eli yhteysluonne korostuu, kun seurakuntalaiset toivottavat rauhaa myös toisilleen. Samalla he osoittavat keskinäistä rakkautta tullessaan osallisiksi leivästä ja maljasta. Näin rauhan merkki liittyy Kristuksen opetukseen: ”Jos olet viemässä uhrilahjaasi alttarille – – käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:23–24)  

Vesisäiliö, ei kanava

Viime aikoina olen lukenut paljon erilaista messuun liittyvää kirjallisuutta. Niissä on usein hyviä lainauksia tai tiivistelmiä. Ryhdyn nyt jakamaan niitä teidän kanssanne siinä toivossa, että ne innostavat ja ilahduttavat myös teitä.

Tänään luin katsastuskonttorilla Robert Atwellin kirjaa The Good Worship Guide - Leading liturgy well (Canterbury Press 2013). Sivulla 62 löytyy seuraava lainaus:

Jos olet viisas, yrität muistuttaa enemmän vesisäiliötä kuin kanavaa. Kanavan kautta vesi jatkaa kulkuaan eteenpäin sitä mukaa kuin sitä kanavaan tulee. Vesisäiliö sen sijaan odottaa, että se ensin täyttyy, ja vasta sitten se tulvii yli. Itseään köyhdyttämättä se jakaa vettä eteenpäin. Tämän päivän kirkossa meillä on monia kanavia, mutta harvoja vesisäiliöitä. 

                                                                          Bernhard Clairvauxlainen (1090-1153)

Jotain he tekevät oikein!

Pieni päivitys Lontoosta, jossa tänään vierailin Holy Trinity Bromptonin kirkossa jumalanpalveluksessa. Itse asiassa kävin siellä kaksi kertaa. Holy Trinity Brompton - tai HTB niinkuin sisäpiireissä sanotaan - on yksi Lontoon monista ns. vaihtoehtoisista jumalanpalveluspaikoista. Kaikkiaan HTB järjestää jumalanpalveluksia neljässä toimipisteessä. Brompton Roadin kirkossa, pidettiin tänään neljä jumalanpalvelusta täydelle salille.

Jotain he siis tekevät oikein, koska ihmiset tulevat.

Matkakumppaneitteni Ullan ja Teijan kanssa osallistuimme aamuvirkkujen jumalanpalvelukseen klo 9.30. Se oli profiililtaan ns. perheystävällinen jumalanpalvelus ja ennen jumalanpalveluksen alkua lapset juoksentelivat iloisesti pitkin kirkkoa. Paikka oli lapsille selvästikin tuttu ja turvallinen. Kirkkosalin takaosassa tarjoiltiin aamiaista. Pöydät notkuivat sämpylöitä, pikkuleipiä, kakkuja, kahvia ja teetä. Niistä sai maksaa, jos halusi.

Jumalanpalvelus alkoi logomaisella videolla, jonka keskeinen viesti sanottiin hunajaisella naisäänellä: "Tervetuloa Hänen eteensä, joka rakastaa meitä kaikkia valtavan paljon". Skriinit olivat tärkeässä roolissa koko jumalanpalveluksen ajan ja laulujen sanat ja Raamatun teksti heijastettiin niille. Jumalanpalveluksen aikana katsottiin pari muutakin videota.

Ensimmäinen laulu oli ylistyslaulu, jota noin parikymmentä lasta kokoontui eteen näyttämölle laulamaan ja leikkimään. Mukana oli myös karvainen maskotti. Sitten lapset lähetettiin omiin lapsille suunnattuihin ohjelmiinsa.

RENTO MEININKI

Jumalanpalveluksen alkupuoli laulettiin bändin säestämänä yksinkertaisia ylistyslauluja ja ihmiset osallistuivat sekä laulamalla että nostamalla käsiään. Samaan aikaan vallitsi suuri vapaus: ihmiset tekstailivat kännykällä, kävivät ulkona soittamassa jonkun puhelun ja joivat teetä tai kahvia. Rento meininki. Liturgisia osia oli vain vähän ja niitä oli muokattu voimakkaasti. Rauhantervehdys oli ilmeisesti tärkeä. Sen aikana käteltiin ja juteltiin vieruskaverin kanssa. Kuulin, että vieressäni istuva nuori nainen käy HTB:ssä joka viikko.

Saarna oli neljäs osa sarjasta, joka käsitteli Johanneksen ensimmäistä kirjettä. Se ei siis seurannut kirkkovuoden tekstejä, vaikka Englannin kirkolla muuten on samalla tavalla etenevät evankeliumikirja kuin meillä.

Myöhemmin illalla menin samaan kirkkoon vielä uudestaan päivän viimeiseen jumalanpalvelukseen, koska halusin nähdä, miten eri jumalanpalvelukset eroavat toisistaan. Kun tulin kirkolle oli edellinen klo 17 alkanut jumalanpalvelus juuri päättymässä. Sen jälkeen porukkaa jäi paljon kirkkosaliin. Ihmiset juttelivat ja halailivat. Jotkut selvästi syventyivät vakavaan keskusteluun. Jotkut rukoilivat yhdessä. Oikeastaan takit puettiiin päälle vasta, kun päivän viimeinen klo 19 jumalanpalvelus alkoi.

Jos aamulla oli ollut liikkeellä lapsiperheitä ja nuoria aikuisia, illalla seurakunta oli iäkkäämpää. Enemmistö oli sellaisia keski-ikäisiä tätejä ja setiä kuin minäkin. Meininki oli pitkälti sama kuin aamulla, vaikka jumalanpalvelusta johtava pastori oli eri ja ylistyslauluja johtavassa bändissä soittivat eri ihmiset. Laulut olivat kuitenkin samat. Ja samoin saarnaaja ja saarna.

MYÖS TOISENLAISIA TARVITAAN 

Miksikö kerroin tästä näin pitkästi? En siksi, että olisi innostunut tällaisista jumalanpalveluksista. Parhaiten tulen ravituksi tavallisessa ja yksinkertaisessa messussa. Mutta se on lienee selvää, että kaikki eivät löydä tietään messuun. Tavallisen kello kymmenen messun rinnalle tarvitaan myös toisenlaisia messuja ja jumalanpalveluksia.

Ja täällä HTB:ssä ne tekevät jotain oikein, koska joka sunnuntai kirkko täyttyy neljä kertaa ja ihmiset halailevat toisiaan messun jälkeen.

HTB ei ole ohimenevästä ilmiöstä. Tämä on alkanut jo vuonna 1985. Kysymys on pitkäjänteisestä työstä, jossa tavoitteet ovat pysyneet vakaina ja jumalanpalvelus on selvästi yhteisön tärkeä kokoontuminen. Yhteisöä vahvistetaan lisäksi mm. uusien tulokkaiden perehdyttämispäivällisillä tai iltamessun jälkeen pidettävillä Connect lounge -tilaisuuksilla, joissa ihmisiä autetaan löytämään itselleen merkityksellinen palveluryhmä. Alfa-kurssit ovat myös HTB:stä lähtöisin.

Kun käytte Lontoossa työ- tai lomamatkalla, ottakaapa aikaa ja käykää kirkossa, vaikka täällä HTB;ssä.

Tässä linkki niille, jotka jaksoivat lukea tämän loppuun asti http://www.htb.org/

Kirkot pyrkivät kohti yhteyttä - ja erilaisuutta

Ekumeenista työskentelyä tehdään erilaisissa verkostoissa, jotka kokoontuvat pidempiin ja lyhyempiin kokouksiin useimmiten jonkin teeman ympärille. Harvan verkoston teemana on itse ekumenia: sen sijaan tavoitellaan yhteistä ymmärrystä tai ainakin keskustelua viestinnän, jumalanpalveluksen, oppilaitostyön tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden verkostoissa. Nämä verkostot ovat syntyneet pikkuhiljaa viime vuosikymmenien aikana eivätkä ne aina suinkaan toimi ekumeenisten kattojärjestöjen kuten Kirkkojen maailmanneuvoston tai Luterilaisen maailmanliiton sateenvarjon alla, vaan täysin itsenäisesti.

Eri kirkot luonnollisesti suhtautuvat yhteisiin pyrkimyksiin eri tavoin sen mukaan, mikä kirkko on kysymyksessä ja minkä aiheen parissa liikutaan. Samaan aikaan kun toisaalla etsitään ja kirjataan yhteisiä työn tekemisen periaatteita, saatetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa tavoitella oman erityislaadun näkymistä. Saksassa ja USAssa on vuosia tehty työtä juuri yhteisten kirkkovuoden tekstien hyväksi ja myös joidenkin rukousten ja tekstien yhteisten sanamuotojen hyväksi. Viime vuosina Vatikaani on kuitenkin tahtonut toisin: että katoliset tekstit eroaisivat muiden teksteistä. He eivät halua uskovien hämmentyvän yhteisistä sanoituksista.

Societas Liturgican konferenssissa pyrkimys yhteistä kohti oli selkeä. Se on toinen syy, miksi Societas Liturgica on olemassa. Suru yllä kuvatun kaltaisista takatalvista oli yhtä suuri kuin ilo yhteistyön onnistumisesta.

EKUMEENINEN RUKOUSHETKI

Konferenssissa vietettiin päivittäin aamu- ja iltarukous. Iltarukouksia toteutettiin erilaisten perinteiden mukaan, mutta aamurukouksiin oli tehty kaava, ordo, ekumeenista rukoushetkeä varten. Se pohjautui niin vahvasti vanhoihin rukoushetkien kaavoihin, ettei eroa virsikirjastakin löytyviin rukoushetkiin juurikaan ollut.

Rukoushetkistä mieleeni jäi, juuri ekumenian näkökulmasta, kaksi musiikillista kokemusta. Konferenssia varten oli sävelletty oma kaanon (mikä oli hyvä idea). Konferenssikaanonissa oli viisi lausetta neljällä eri kielellä:
Neuer Himmel, neue Erde /
I saw the holy, new city of Jerusalem: /
Ecco la dimora di Dio /
Dieu avec les hommes /
Siehe, Ich mach' alles neu
(ks. kuva ylhäällä)

Tätä kaanonia laulettiin usein aamurukousten päätöslauluna ja musikaalinen porukka oppikin sen hyvin. Jotain jännittävää oli siinä, että kaikki lauloivat eri kieliä vuorollaan. Jotain sekavaa tuli siihen, kun sitä laulettiin kaanonissa. Mutta sellaistahan elämä on, sekavaa.

Konferenssi-kaanon kertoon yhdestä tavasta ajatella ekumeniaa. Kaikki seuraavat yhdessä hetken samaa traditiota, jota sitten vaihdetaan.

Rukoushetkissä laulettiin joskus myös Taize-lauluja. Niiden sisältämä ekumeeninen ajattelu on toisenlainen. Niissä lauletaan samoja sanoja eri kielillä yhtaikaa, jokainen oman kielensä mukaan. Mietin, mitä ekumeniasta kertoo se, että Taize-laulut kajahtivat Würzburgissa vielä konferenssikaanoniakin kauniimmin.

Näin pienistäkin asioista voi havaita, kuinka monimutkaisesta ja ristiriitaisestakin asiasta ekumeniassa on kysymys.

Jäin myös kysymään, millainen kirkko Suomen ev.lut. kirkko on. Haluaisimmeko me yhteiset tekstit ja sanamuodot toisten kirkkojen kanssa vai haluammeko luoda omiamme? Ja onko jokin sekä-että ratkaisu tähän asiaan?

"Reform, renewal or revolution?" - miten uudistetaan jumalanpalvelusta?

Tämä päivä oli pitkä. Aamuyhdeksältä aloitettiin rukoushetkellä ja lopetettiin iltarukoushetkeen minuutteja vaille iltayhdeksän. Siinä välissä oli luentoa, esitystä, kahvia, hellettä, vettä, keskusteluja, kohtaamisia, ruokailua, ukkosmyrsky, luentosalien etsiskelyä ja ajattelua.

Konferenssin teema on "Liturgical reforms in the churches". Se on sinällään jo mielenkiintoinen ja keskusteluihin houkutteleva otsikko. On eroa sillä, käytetäänkö sanaa "renewal" vai "reform". Myös muita sanoja on väläytelty: "revolution" houkuttaa toisia, joitakin muita taas "evolution".

Se on selvää, että jumalanpalveluksen uudistaminen on ajankohtaista. Se on aina ajankohtaista. Se oli ajankohtainen kysymys jo Paavalin aikana. Korittinlaiskirjeestä voimme lukea, millaisia ohjeita Paavali antoi seurakunnalle jumalanpalveluselämän järjestämiseksi paremmin, oikeudenmukaisemmin. Jumalanpalveluselämän kysymykset eivät silloinkaan olleet vain järjestyksen kysymyksiä vaan käytännön ratkaisut heijastelivat aina teologisia periaatteita, uskoa. Oli, ja on, kysyttävä heijasteleeko seurakunnan yhteinen kokoontuminen myös kaikissa käytännön ratkaisuissaan Kristusta ja hänen sanomaansa? Jos ei, olisiko siinä kehittämisen paikka?

MITÄ UUTTA ON KEHKEYTYMÄSSÄ? 

Useampikin luennoitsija korosti tänään sitä, että jumalanpalvelus ei voi olla vain vanhan toistamista, eikä myöskään vain sen etsimistä "mikä toimii tämän päivänä ihmisille nyt". Jumalanpalvelusuudistuksissa on kysymys emergenssistä, kehkeytymisestä. Kirkkoina ja seurakuntina meidän tulisi pysähtyä kysymään itseltämme, mitä Pyhä Henki on nyt tuomassa esiin. Mitä on uutta on kehkeytymässä? Mikä on kirkon profeetallinen ääni tässä maailmassa juuri nyt? Ja samalla kirkon on oltava uskollinen alkuperäiselle sanomalleen ja tehtävälleen.

Kirkon historiassa on tehty ja syntynyt monia jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän uudistuksia. Niistä voidaan huomata, että uusien käsikirjojen tekeminen on aina vain yksi vaihe uudistuksessa. Sen jälkeen on huolehdittava siitä, että uudet tekstit (tai virret) tulevat käyttöön. Uusien tekstien ja seurakuntien paikallisten käytäntöjen välillä on ainakin 300-luvulta alkaen vallinnut jännite, joka meidänkin kirkossamme on edelleen havaittavissa. Toisaalta halutaan uutta, yhteisiä ohjeita ja yhtenäistä tapaa, toisaalta halutaan tilaa paikallisille perinteille. Näyttää siltä, että tämä jännite ei koskaan poistu.  "Luovuus kukkikoon seurakunnissa, mutta noudatettakoon yhteisiä kaavoja" voisi olla sen tiivistys.

EPÄONNISTUNEEN UUDISTUKSEN VAARAT

Iltapäivän ehkä vaikuttavin raportti tuli Alankomaiden epäonnistuneesta liturgisesta uudistuksesta. Tutkijat Paul Post ja Marcel Barnard olivat tarkastelleet 1960 ja 1970-lukujen uudistuksia toinen katoliselta ja toinen protestanttiselta kannalta. Kummallakin taholla uudistuksen ihanteet nousivat vuosien 1850-1950 liturgisesta liikkeestä. Haluttiin rikkaampi ja kauniimpi jumalanpalvelus. Kirkot pitivät ihanteistaan kiinni niin voimakkaasti, että eivät huomanneet maailman muuttumista ympärillä ja niin tehty uudistus ei vastannut ihmisten tarpeisiin. Työntekijätkään eivät löytäneet enää iloa jumalanpalveluksesta vaan siitä tuli tiukkojen sääntöjen mukaan toteutettu näytelmä, jossa ei ollut uskoa. Kirkot sulki silmänsä kaikelta modernilta: modernilta taiteelta, atonaaliselta ja muulta uudelta musiikilta, uusilta innovaatioilta ja luovuudelta. Kirkkokansa vieraantui jumalanpalveluksesta. Tutkijat kuvasivat ilmiötä sanomalla, että "people became dechurched".

Tällä hetkellä Alankomaat on yksi maailman ateistisimmista maista. Tutkijoiden mielestä Alankomaiden asukkaat eivät oikeastaan ole edes ateisteja. Heille usko, uskonto ja uskonnnolliset kysymykset ovat irrelevantteja. He ovat täydellisen välinpitämättömiä. Aivan viime vuosina on alettu nähdä kirkon uuden elämän pieniä alkuja. Ne tapahtuvat vanhusten hoivakodeissa ja armeijassa.

Mitä tästä kaikesta on ajateltava (ja tässä on vain pieni ja epätäydellinen osa kaikesta tänään kuullusta)? No ainakin sen huomion voi tehdä, että jumalanpalveluksen uudistaminen, liturgian uudistaminen voi olla vaarallista. Uudistamiseen ja kehittämiseen liittyy riskejä. Uudistuksen olisi kosketettava ihmisten sydämiä ja samalla oltava uskollinen juurilleen.

Jumalanpalveluksen uudistaminen

Jumalanpalveluksen uudistaminen ei ole ainoastaan suomalaisia kiinnostava asia. Tällä viikolla maanantaista lauantaihin jumalanpalveluksen tutkijat, kouluttajat ja muut kiinnostuneet kokoontuvat kansainväliseen ja ekumeeniseen konferenssiin Würzburgiin, Saksaan. Mukana on n. 250 osallistujaa. Societas Liturgica on konferenssin järjestäjä ja näitä konferensseja järjestetään joka toinen vuosi. Societaksen tavoitteena on liturgisen uudistuksen seuraaminen ja tiedon jakaminen.

Suomessa jumalanpalvelusuudistukseksi kutsutaan sitä prosessia, jossa 1990-luvulla uudistettiin kirkkokäsikirjat. Ne otettiin käyttöön adventtina 2000. Nykyään puhutaan enemmän jumalanpalveluselämän kehittämisestä ja siinä subjektina ovat seurakunnat, jotka itse päättävät mitä ja millä tavalla kehittävät. Kirkkohallitus on asiassa kuulolla ja pyrkii tukemaan seurakuntien kehittämistyötä.

Olen ensimmäistä kertaa mukana ja täytyy myöntää, että jännittää. Mitä eväitä täältä voi viedä Suomen ev.-lut. kirkolle? Miksi jumalanpalvelusta on uudistettava? Ja millä tavalla? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia.

Tänään vietettiin konferenssin avajaisia Tuomiokirkossa ja yliopistolla. Huomenna kuulemme aamupäivällä kaksi luentoa koko ryhmälle ja iltapäivällä tutkijat esittelevät tutkimustuloksiaan vähän pienemmille porukoille kerrallaan puolen tunnin mittaisilla luennoilla.

Tänään aloituspäivänä on katseltu taaksepäin historiaa ja kuultu tervehdyksiä piispoilta, dekaaneilta ja pormestarilta. Lähes jokainen puhuja viittasi siihen, että nyt vietetään Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen 50-juhlavuotta. Sen jälkimainingeissa syntyi myös ekumeeninen Societas Liturgica vuonna 1967. Se on myös 1900-luvun liturgisen liikkeen lapsi. 

Würzburg tarjoaa mukavat puitteet konferenssille, vaikka kaupungin historiassa häämöttää isojen sotien muistot. Toisen maailmansodan loppupäivinä Würzburg pommitettiin lähes maantasalle ja noin 90% taloista tuhoutui. Käsittämätöntä, että siitä on kulunut vasta vajaat 70 vuotta. Kaupungin rakentamiseen, esim. sen tuomiokirkon uudelleenrakentamiseen kului pari vuosikymmentä. Mitä käsittämätöntä tuhlausta sotiminen on?

Myös kolmekymmenvuotisen sodan varjo tuntuu vielä. Silloin ruotsalaiset (ja sellaisia suomalaisetkin olivat) taistelivat, ryöstelivät ja herättivät kauhua Baijerin asukkaissa. Toivottavasti nyt osataan olla rauhallisemmin. 

Ehtoollisen vaikutus

Kiirastorstain innoittamana olen jälleen kerran miettinyt sitä, miten ehtoollinen vaikuttaa ihmiseen.

Katekismuksessa sanotaan: "Ehtoollisen lahja, syntien anteeksisaaminen, annetaan meille niissä sanoissa, jotka meille sakramentin saadessamme lausutaan: ”sinun puolestasi annettu”. Kun uskomme nämä sanat ja otamme vastaan leivän ja viinin, nautimme hengellisen aterian, joka uudistaa elämämme ja lisää meissä rakkautta lähimmäisiimme.- - Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kristuksen veri, kuolemattomuuden lääke, parantaa meitä ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän." 

Katekismuksen lupaus ehtoollisen vaikuttavuudesta on melkoinen: ehtoollinen on hengellinen ateria, joka uudistaa elämämme, lisää meissä rakkautta lähimmäisiin, vahvistaa hengellistä elämää, parantaa meitä ja lahjoitaa iankaikkisen elämän. Osa ehtoollisen vaikutuksista on sellaisia, joita on mahdoton havaita tai jotka näkyvät vasta tuonpuoleisessa elämässä. Rakkaus lähimmäisiin, elämän uudistuminen ja parantuminen ovat kuitenkin asioita, joita pitäisi voida havainnoida jo tässä elämässä. 

Ensimmäisen kerran tämä ajatus pysäytti minut, kun kerran olin Malmin kirkossa jakamassa ehtoollista. Malmin kirkossa kävi (ja ehkä käy vieläkin) paljon vanhuksia joka sunnuntai. Yhtäkkiä oivalsin, että jos ehtoollinen oikeasti vaikuttaa ihmiseen, vaikka vain mikrogramman tuhannesosan verran, sitä vaikutusta pitäisi olla havaittavissa juuri sellaisissa mummoissa ja papoissa, jotka joka sunnuntai käyvät ehtoollisella Malmin kirkossa. Aloin katsoa heitä uusin silmin, tutkien ja heiltä oppien. 

Rakas messu

Tässä blogissa kirjoittelen omiani, mutta välillä kutsun myös jonkun muun kirjoittamaan ajatuksiaan messusta. Ensimmäisenä vierailijana näissä kutsuissa on Outi Lantto, johon olen tutustunut Malmin seurakunnassa. Olimme siellä työtovereita ja huomasin, että Outia innosti ja motivoi messu - kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monipuolisuudessaan. Alla Outi kertoo, miten messu tuli rakkaaksi.

Outin kirjoitus herättää pohtimaan, miten messu voisi tulla tärkeäksi myös nykyään nuorille ja aikuisillekin. Onko jotain mitä me työntekijät voimme tehdä? Onko se riippuvainen kotikasvatuksesta?

RAKAS MESSU 

Vasemmalla, noin kirkon puolivälissä, lähempänä sivu- kuin keskikäytävää – en tiedä, miksi näin valitsin, mutta tuo sijainti vakiintui tavallisimmaksi istumapaikakseni jumalanpalveluksessa. Lukioikäisenä katseeni kiersi Lennart Segerstrålen freskon yksityiskohdissa kun kuuntelin enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena saarnaa. Vaikka saarnatuolista toisinaan selvästi vihjattiin, että herätysliikkeeseen kuulumattomana olen armon ulkopuolella, ei se vieroittanut minua jumalanpalveluksesta. Kahtiajako oli asia, mihin me seurakuntanuoret olimme tottuneet, olemaan ”heitä”. 

Nuorten kanssa järjestettiin varttikirkkoja ja pari yömessua, laulettiin veisuja kitarasäestyksellä, mutta sunnuntaisin tultiin seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tuskin virret lempimusiikkiamme olivat, mutta niiden kautta syntyi yhteys muuhun kirkkoväkeen.

Kotikirkko jäi Rovaniemelle lukion jälkeen, Helsingissä tutuiksi tulivat Töölön kirkot, satunnaisesti muutkin. Oudolla paikkakunnalla tuttu jumalanpalvelus antoi turvaa ja tietoisuuden yhteydestä, vaikken muista kirkossa keneenkään tutustuneenikaan. Ulkomailla asuessani kävin jumalanpalveluksessa harvemmin, mutta aina kirkkoon mennessäni tiesin, että siellä olen kotonani, vieraissakin sävelmissä oli riittävästi tuttua, rukousyhteys syntyi paikallisella kielellä.

Kotiinpaluun ja elämänmurrosten myötä kasvoi kaipuu jokaviikkoiseen kirkossakäyntiin. Erityismessujen vetovoima tehosi hetken, mutta niiden levottomuus alkoi vähitellen kiusata ja askeleet suuntautuivat oman seurakunnan ”tavalliseen” sunnuntaiaamun messuun ja siellä vapaaehtoiseksi maallikoksi.

Se, että messu oli tullut niin rakkaaksi, oli merkittävä tekijä päätöksessä lähteä viimein opiskelemaan teologiaa. Valmistuttuani työhaastattelussa minulta kysyttiin, miten perhe-elämäni kestäisi papin työajat. Vastasin, että sunnuntaiaamuna olisin joka tapauksessa messussa.

Papin viikon hienoin hetki on se, kun alkuvirren jälkeen liturgina kääntyy toimittamaan alkusiunauksen. Monet tutut kasvot kertovat hyväksynnästä, ja saavat nöyräksi: tämän messun haluan toimittaa niin hyvin kuin vain osaan, rukoillen ja keskittyen.

Iloitsen, että partiolaisena ja seurakuntanuorena totuin seurakunnan yhteiseen jumalanpalveluselämään, ja kiitän nuorisopappejani ja nuorten kuoroa johtanutta kanttoria, että meitä kutsuttiin ennakkoluulottomasti myös messuja suunnittelemaan ja niissä palvelemaan. En tiedä, olisinko muuten löytänyt jokaviikkoisen messun voimanlähteeksi elämääni. Rukous, raamatunluku ja opetus, ehtoollinen ja yhteinen veisuu toisinaan vielä messun jälkeisellä seurustelun sakramentilla täydennettynä – mikä voisi olla parempi tapa lähteä uuteen viikkoon ja arjen palvelukseen? 

Outi Lantto 

Ensimmäinen adventti, ensimmäinen kirjoitus. Hoosianna.

Tänään vietetään ensimmäistä adventtia ja alkaa uusi kirkkovuosi. Sen kunniaksi aloitan uuden blogin, joka liittyy sunnuntaipäiviin, messuun ja jumalanpalveluksiin.
Kävin tänään kotiseurakuntani Oulunkylän kirkossa yhdessä muiden kanssa laulamassa Hoosiannaa ja viettämässä Oulunkylän kirkon 40-vuotisjuhlia. Siellä penkissä istuessani havahduin, jälleen kerran, siihen, että messu herättää minussa aina paljon ajatuksia, tunteita ja kysymyksiä. Minulla ei kuitenkaan ole paikkaa, missä niitä pohtia.
Toinen syy blogin perustamiseen nousee siitä, että työskentelen jumalanpalveluksen ja spiritualiteetin parissa. Näistä asioista kaivataan keskustelua, mutta se keskustelu mihin työssäni on mahdollisuus on pientä ja ohimenevää. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana tässä spiritualiteettisihteerin työssä en ole messun sisältöihin liittyvistä asioista keskustellut, aidosti, dialogisesti, keskustellut kuin muutaman tunnin. Jotta asiat menisivät eteenpäin ja keskustelisimme, turvaudun tähän tuttuun välineeseen: blogiin.
Olen vuosien varrella pitänyt monia erilaisia blogeja. Tästä olisi tarkoitus tehdä ns. kutsublogi. Kirjoittelen itsekin, mutta tulen pyytämään kirjoituksia myös muilta. Jos jo heti tunnet kutsumusta avata sanaisen arkkusi ja antaa näppäinten laulaa, voit lähettää minulle kirjoituksesi vaikka heti. Lupaan julkaista kaiken, mikä ei riko lakia eikä hyviä tapoja.
Blogin kommentointi on keskustelua. Ole rohkea ja kommentoi. Keskustelemalla asiat kehittyvät. Tänään Oulunkylän kirkolla kirkkokahveilla eräs kirkon tilojen toteutukseen osallistunut arkkitehti pohti sitä, miten kirkko on 40 vuoden aikana muuttunut. Tilojen käyttötarkoitusta on muutettu, sisustusta on uusittu. Muutos on lähtenyt liikkeelle keskusteluista. Kommentoimalla siis muutos etenee.
Kolmaskin syy tämän blogin aloittamiseen minulla on. Messu on kuin valtava aarrearkku. Avaamalla sen kannen ja pysähtymällä sen sisällön aarteiden ääreen rikastumme. Rikastuminen ei tietenkään ole aineellisen vaurauden kasvua vaan sitä tunnetta, kuinka köyhyys vähenee. Mutta tässä olisi jo ihan oman blogikirjoituksen aihen, joten siihen palaan myöhemmin.