Kaksi teesiä jumalanpalveluksen kehittämisestä

Minulla on kaksi teesiä seurakunnan jumalanpalveluselämän, erityisesti messun, kehittämisestä:

Ensimmäinen teesi:
Messun kehittäminen on koko seurakunnan kehittämistä

Messu on seurakunnan elämän ydin, sen sydän, sanomme ainakin juhlapuheissa. Toiset äänet sanovat, että messu ei puhuttele tai kosketa. Puhuttelemattomuus tai kylmäksi jättäminen on merkki siitä, että jossain on tukos ja messusydän ei onnistu pumppaamaan tuoretta verta seurakunnan suoniin. Samaan aikaan kun messu sitoo meidät kristillisen uskon alkuperään ja Jeesukseen Kristukseen, se on vahvasti tätä päivää. Messussa virtaa elämä, kun Sanaa julistetaan elävästi ja sakramentti jaetaan hartaudella, kun seurakuntalaiset ovat mukana messun tekemisessä, kun seurakunta laulaa, musisoi ja rukoilee. Messussa virtaa elämä, kun käytännössä toteutetaan sitä periaatetta, että kokoontuva seurakunta on messun subjekti.

Ajatuksella ja läsnäollen yhdessä vietetty messu koskettaa tunteita tai virittää ajatuksia, ja ravitsee alkavaan viikkoon. Messun ajatukset ja tunnelmat seuraavat kuin itsestään viikolla pidettäviin hartaushetkiin. Messun kehittäminen ja sen viettämiseen panostaminen on johtaa siis koko seurakunnan elämän kehittymiseen ja virkistymiseen.

Toinen teesi:
Messun kehittäminen on mahdollista vain seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteistyönä

Messun ja oikeastaan koko jumalanpalveluselämän kehittämisestä olen kuullut puhuttavan koko elämäni ajan. Seurakuntalaisten keskuudessa on ollut tyytymättömyyttä siihen, miten messu ei tunnu kohtaavan oman arjen kysymyksiä ja taisteluja. Jossain vaiheessa ajattelin, että missä kaksi tai kolme seurakuntalaista on koolla, siellä keskustellaan messun kehittämisestä. Näitä keskusteluja olen kuullut nuorten illoissa, perhekerhoissa, vanhusten piireissä ja kirkkokahveilla.

Työntekijät ovat väsymykseen saakka tehneet erilaisia kehittämishankkeita ja projekteja. Jostain syystä seurakuntalaiset eivät ole näistä ottaneet omakseen.

Kiinnostusta messun kehittämiseen näyttää olevan valtavasti ja messun merkitys seurakunnalle ymmärretään. Miksi niin vähän on tapahtunut seurakunnissa? Uskon, että kehittämistä on yritetty liikaa erillään. Työntekijöiden ja seurakuntalaisten on ryhdyttävä toimimaan yhdessä. Työntekijöiden tulee luopuva omasta valta-asemasta ja antaa seurakuntalaisille mahdollisuus tulla mukaan. Seurakuntalaisten tulee lopettaa valittaminen ja ryhtyä toimimaan. Ensimmäinen askel on keskustelu toisten seurakuntalaisten ja tuttujen työntekijöiden kanssa.

Näistä syistä johtuen olen innokkaasti ja koko sydämelläni mukana rakentamassa Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiviä Ouluun 24.-25.3. Siellä on kysymys juuri näistä asioista: seurakunnan elämän kehittämisestä työntekijät ja seurakunnat yhdessä. 

Elevaatio ja seurakuntalaisen kumarrus

Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle. 

Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran? 

Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan. 

Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa. 

Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?

Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle. 

Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa. 

Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan. 

Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan? 

Seurakuntalaisten messu - muutama ajatus ennen paneelikeskustelua

Tässä muutama asia, jotka olin suunnitellut sanovani johdannoksi paneelikeskusteluun Kasvatuksen päivillä Jyväskylässä 14.1.2016, mutta jotka jätin pois aikatauluongelman vuoksi. Julkaisen ne nyt tässä. 

Melko tarkalleen yksitoista kuukautta sitten tässä samassa salissa kokoontui n. 550 ihmistä keskustelemaan messusta ja jumalanpalveluselämästä laajemminkin. Näistä ihmisistä noin kolmannes oli seurakuntalaisia ja kaksi kolmannesta työntekijöitä. Jaetut eväät päivien päättyessä piispa Simo Peura totesi, että tässä on kysymys kansanliikkeestä. On tarkoitus jatkaa noilla päivillä alkanutta keskustelua. 

Messu liittyy kristittyjen identiteettiin

Tänä aamuna keskustelumme yhtenä lähtökohtana on se, että messu on tärkeä. Se on huippu, jota kohti kirkon toiminta suuntautuu ja samalla lähde, josta voima toimintaan nousee.

Messussa tulee näkyväksi ja kuuluvaksi uskomme ydin joka kerta kun messua vietetään. Seurakunnan pitää toki muuallakin julistaa ja palvella monin tavoin, mutta sen voi tehdä rennommin, kun tietää, että uskon ydinasiat tulevat joka viikko ja ainakin sunnuntaisin perusteellisesti elettyä.

Messu on seurakunnalle identiteettikysymys myös siksi, että kristityn identiteettiin kuuluu yhteys toisiin. Se näkyy kokoontumisena yhteen. Ateriaa ei voi nauttia muuten kuin kokoontumalla yhteen.

Siellä, missä vasta lähetystyötä tehdään, tiedetään jotain saavutetun, kun ihmiset alkavat kokoontua messuun. Se on yksi kristittyjen tuntomerkki meillä ja kaikkialla maailmassa. Meidät tunnetaan kristityiksi siitä, että vietämme messua.

Seurakunta on messun subjekti

Välillä meillä on ollut kadoksissa ajatus siitä, kuka on messun subjekti. Kirkon asiakirjoissa subjekti on kyllä ollut esillä, mutta käytännössä se on välillä hautautunut monien muiden hyvien asioiden alle. Ja niin on päässyt syntymään ajatus, että messu on pappien ja kanttorien juttu. Näin ei kuitenkaan ole.

Nykyisin ihmiset asettuvat mielellään passiiviseksi yleisöksi, elokuvien katsojiksi ja penkkiurheilijoiksi, seuraamaan muiden toimintaa. Messu ei ole sellainen. Valitettavasti, koska usein ihmiset haluavat olla passiivisia.

Messun toimittaa aina kokoontunut seurakunta. Ei se seurakunta, joka ei ole paikalla. Eivät työntekijät ja avustajat vaan yhdessä kaikki messuun kokoontuneet ihmiset. Heillä on erilaisia rooleja. Kunkin tulee muistaa oma roolinsa, mutta pitää mielessään myös kokonaisuus: Yhdessä seurakuntana me olemme liturgian subjekti.

Osallisuus ja osallistuminen  

Osallisuudesta on puhuttu ehkä jo noin kymmenen vuotta näilläkin päivillä. Kun puhutaan messusta voidaan seurakunnan subjektiutta, voidaan tänäpäivänä kutsua osallisuudeksi. Osallisuus tulee näkyväksi osallistumisena. Seurakuntalainen tulee paremmin osalliseksi, kun hän osallistuu.

Osallistumista on monenlaista: joku osallistuu vain mielessään, joku haluaa avustaa ehtoollisen jakamisessa tai rukouksen laatimisessa. Joku haluaa osallistua aamenen lausumiseen, joku veisata yhdessä toisten kanssa. Liturgia on meillä siksi, että voisimme osallistua, emmekä jäisi vain yleisöksi.

Tänään aamupäivällä keskustelemme näistä asioista: osallisuudesta, seurakuntalaisuudesta ja messusta. Lapsista ja nuorista ja messusta.

Seurakuntalaisen kokemuksia messusta

Seurakunnassa töissä ollessani olin usein messussa joko liturgina tai avustajana. Ne olivat minulle mieluisia työvuoroja ja suunnittelin saarnojani ja rukouksia jo kuukausia etukäteen. Valmistautumiseni alkoi siitä, että tutustuin kullekin sunnuntaille annettuihin raamatunteksteihin, pyhäpäivän aiheeseen ja virsiehdotuksiin. Sitten annoin kaiken muhia, jossain tajunnan takalaidalla, kunnes tuli aika ryhtyä aktiiviseen suunnittelutyöhön. Kahdenkymmenen vuoden aikana ehti jo kehittyä jonkinlainen rutiinikin. 

Vapaa-ajallani (jota ei juuri viikonloppuisin ollutkaan) kävin messussa vain kerran tai kaksi vuodessa. Seitsemän vuotta sitten siirryin työhön, joissa minulla on vapaat viikonloput. Nyt käyn messussa 2-3 kertaa kuukaudessa, useimmiten omassa kotiseurakunnassani. Välillä käyn kyllä vieraissa.

Seurakuntalaisena messu näyttää ja tuntuu hyvin erilaiselta. Messuun valmistautuminen alkaa loppuviikosta, kun alan miettiä, miten saan hankittua sopivan kolehtirahan käteisenä. Pyhäpäivän aihe ja tekstit saattavat olla vasta sunnuntaiaamuna liturgin johdantosanoista avautuva yllätys. Liturgin avaus muodostaa minulle tulkintakehyksen, jonka läpi kuuntelen tekstejä, rukouksia, saarnaa ja virsiä.

Olen huomannut, että seurakuntalaisena voin osallistua useammalla tavalla kuin ennen luulin. En ehkä seurakuntapappina ollutkaan kovin syvästi perehtynyt siihen, mitä seurakuntalainen voi messussa tehdä. Erityisen rakkaaksi minulle on tullut tuo pieni sana "Aamen". Sen ensimmäiseksi ja vielä kolminkertaisena laulan messussa ja samaan aameneen minun toimintani messussa päättyy. Aamenella vahvistan papin tai toisen seurakuntalaisen lukeman rukouksen. Vastaan aamenella ehtoollisenjakajalle vastaanottaessani leivän ja viinin. Aamen on minun sanani seurakuntalaisena.

Käytän myös liturgisia eleitä. Siunaan itseni ristinmerkillä messun alussa ja lopussa ja ehtoolliselta noustessani. Ehtoollisen asetussanojen jälkeen kumarran, mutta vain vähän, jotteivat muut seurakuntalaiset hämmenny liikaa. Välillä toivoisin, että seurakuntalaisille olisi tarjolla vielä useampia eleitä. Voisimmeko välillä alkaa messussa polvistua?

Seurakuntalaisena minulle tärkeäksi on tullut se yhteisö, joka kokoontuu kotikirkollani. Työntekijät ovat mukavia hekin, mutta he vaihtuvat sunnuntaista toiseen. Me seurakuntalaiset sen sijaan pysymme samoina. Mitä useammin ja pidempään messussa käyn, sitä useampaan ihmiseen tutustun ja sitä enemmän tuttavuudet syvenevät ja tämä tapahtuu aivan vaivattomasti kirkkokahveilla. 

Eilen meitä oli messussa noin 40 henkeä. Kirkkosaliin saapuessani huomasin, että erään tutun vanhemman kirkkovieraan vieressä oli paljon tilaa ja päätin, että sen sijaan, että menen vakituiselle paikalleni kysynkin, onko hänen vieressään tilaa. Vähän kuulumisia siinä vaihdettiin ja rinnakkain osallistuttiin. Messun lopussa hän sanoi: ”Sinähän voit vastedes istua sillä paikalla.”

Messu oli kaikin puolin ilahduttava ja saarna ajatuksia herättävä. Kaikesta näki, että siihen oli panostettu. Hyvin tehty ilahduttaa aina, mutta niin ilahduttavat yllätysetkin. Nyt yllätyksenä oli kanttorin, avustavan papin ja liturgin yhdessä vastausmusiikkina laulama psalmi, joka ilahdutti mielen ja sydämen.

Eräs kirkko Kanadassa

Ennen Societas Liturgican konferenssia vierailin nuoruudenystäväni Joannen luona Winnipegissä. Joannen mies Gerry on paikallisen Mennonite Brethren seurakunnan pastori. Vietin Joannen ja Gerryn luona kolme päivää, joiden aikana keskustelimme lähes tauotta. Vain öisin nukkuessamme olimme hetken hiljaa.

Merkittävä osa yhteisistä keskusteluistamme käsitteli kristinuskoa, kirkkoja ja seurakuntia Kanadassa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Itse asiassa keskusteluissamme kävimme läpi koko globaalin kristinuskon, koska Gerry on ollut Mennonite Brethren kirkon lähetystyötä koordinoivassa osastossa töissä aikaisemmin. Miten mielenkiintoisia näköaloja avautui! Miten paljon opinkaan! 

Ehkä kuitenkin eniten opin lyhyestä vierailusta Gerryn seurakunnan kirkolle. Koko seurakunnassa on töissä vain viisi palkattua työntekijää ja toimintaa pyörii pääosin vapaaehtoisten tekijöiden varassa. Sunnuntain jumalanpalvelukseen osallistuu tavallisesti n. 250-450 henkeä. 

Vaikka McIvor Avenuen kirkko on hyvin erilainen kuin meidän seurakuntamme, jotain voimme oppia näkemällä, mitä he tekevät samalla tavalla tai eri tavalla. Tässä muutamia asioita, joihin kiinnitin huomiota. 

Otin kuvan seurakunnan ilmoitustaulusta. Jumalanpalveluksen ajankohta on selkeästi luettavissa ohi ajavasta autosta. Tämä seurakunta ei halua kikkailla vitsikkäillä mainoslauseilla. 

Kävimme kirkolla lauantai-iltapäivänä, jolloin kirkolla ei ollut varsinaista toimintaa. Kirkkosalissa harjoitteli nuorten bändi seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Kirkkotilasta käy ilmi, että sitä ei ole suunniteltu ehtoollisenviettoa varten vaan se on lähellä Reformoitujen kirkkojen saarnanpainotteista jumalanpalvelustilaa. Kun valkokangas tuli kirkkosaliin, ei haluttu sen peittävän kristillisiä symboleja ja niin takaseinällä oleva risti nostettiin ylemmäs. Saarna pidetään useimmiten esiintyslavalta. Raskas saarnatuoli oli varaston nurkassa. 

Seurakunnan toiminta-ajatus on tiivistetty kolmeen sanaan. Tässä seurakunnassa se on laitettu esille kirkkosaliin johtavan oven päälle. Nämä tiivistykset ovat seurakunnille tärkeää viestintää, jolla ne erottuvat muista samalla alueella olevista seurakunnista. Näin näitä tiivistyksiä myös seurakuntien ilmoitustauluilla. Ei riitä, että työntekijät ovat tietoisia seurakunnan tavoitteista, vaan myös seurakuntalaisten tulee tietää.    

Ihmettelin kirkon eteisaulassa olevia postilokeroita. Nämä ovat seurakuntalaisten postilokeroita. Seurakuntalainen voi varata itselleen postilokeron ja saada siihen viestejä sekä seurakunnalta että toisilta seurakuntalaisilta. Minulle tämä viestitti jotain siitä, että seurakuntalaiset ovat kirkolla kuin kotonaan. Ja siitä, että he käyvät siellä usein.

Eteisaulasta avautui ovi kirjastoon. Seurakunta pitää omaa kirjastoa, josta seurakuntalaiset voivat lainata lähinnä hengellisiä kirjoja kotiin. Kirjastossa oli myös paljon lasten kirjoja. Kirjastosta huolehtivat vapaaehtoiset seurakuntalaiset. Voisiko meilläkin kirkon aulassa olla kirjahylly, jossa olisi vaikka kierrätettäviä kirjoja? 

Kirkon pääsisäänkäynnin suunnitelussa oli pyritty ottamaan huomioon huonosti liikkuvat seurakuntalaiset. Esteettömyys on tärkeä asia. Ovelle ei ole yhtään porrasta ja autolla pääsee melkein kynnykselle. Oven eteen mahtuu kolmekin autoa yhtaikaa.

Nämä ovat vain muutamia näköaloja tyhjään, ihmisiään odottavaan kirkkorakennukseen. Näiden asioiden lisäksi näin työhuoneita, jumppasalin, nuorten tiloja ja pyhäkouluhuoneita. Kuitenkin lyhyt käynti lähes tyhjässä rakennuksessa puhui vahvasti siitä, että tässä kirkossa on paljon elämää. Että tämä oli seurakuntalaisten tila ja kirkko, missä seurakuntalaiset olivat tärkeitä. 

"Toivottakaa toisillenne Kristuksen rauhaa"

Kimmokkeen Herran rauha -tervehdyksen pohtimiseen jälleen kerran sain Tuomo Lindgrenin blogikirjoituksesta Puujalka-blogissa. Tuomo kuvaa kirjoituksessaan sitä, miten vaivaannuttavana toisten tervehtiminen usein koetaan.

Oma kokemukseni on samansuuntainen, mutta tulkintani tapahtumasta vähän eri kuin Tuomolla. Ajattelen, että ihmiset keskittyvät ehtoollisrukouksen eri osiin niin suurella hartaudella, että toisten seurakuntalaisten tervehtiminen rukouksen ja aterian nauttimisen välissä häiritsee.

Voisiko rauhan toivottaminen tapahtua eri kohdassa. Kävin maaliskuussa Anglikaanisessa messussa täällä Helsingissä. Siellä seurakuntalaiset toivottivat toisilleen rauhaa ennen ehtoollisrukouksen alkua. En nyt muista oliko se peräti ennen ehtoollisvuorolaulua vai vasta sen jälkeen. Sen jälkeen saattoi keskittyä ehtoollisrukoukseen ylistyshymneineen täysillä.

Anglikaanien messussa rauhan toivottaminen ei ollut vaivaannuttavaa. Rauhantervehdyksen alkaessa kaikki menivät keskikäytävälle ja kaikki kättelivät lähes kaikkia. Paikalla oli ehkä 60 henkeä, joista minäkin toivotin rauhaa ehkä neljällekymmenelle. Liturgit tulivat alttarin takaa kansan keskelle eivätkä vain kätelleet toisiaan. Aikaa siinä toki meni, mutta ihmiset hymyilivät toisilleen.

Ajattelin, että niin se rauhan toivottaminen ehkä pitäisi tehdä. Jos kätellään vain kolmea tai neljää lähellä istuvaa, tervehtiminen jää pinnalliseksi ja ikäänkuin "ylimääräiseksi". Jos kätellään lähes kaikkia, siitä tulee tärkeä osa ehtoolliselle valmistautumista ja ehtoollinen yhteisön ateriana korostuu.

Tästä yhteydestä tai yhteisöllisyydestä puhuu myös Palvelkaa Herraa iloiten - Jumalanpalveluksen opas sivulla 27: Herran rauha -tervehdys liittää ehtoollisen sekä pääsiäiseen että jouluun. Ylösnoussut Kristus jakaa omilleen rauhan (Joh. 20:19), jota enkelit julistivat jouluyönä (Luuk. 2:14). Rauhantervehdys on merkki Kristuksen kirkon ja koko ihmiskunnan rauhan ja ykseyden toivosta. Ehtoollisen kommuunio- eli yhteysluonne korostuu, kun seurakuntalaiset toivottavat rauhaa myös toisilleen. Samalla he osoittavat keskinäistä rakkautta tullessaan osallisiksi leivästä ja maljasta. Näin rauhan merkki liittyy Kristuksen opetukseen: ”Jos olet viemässä uhrilahjaasi alttarille – – käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:23–24)  

Jotain he tekevät oikein!

Pieni päivitys Lontoosta, jossa tänään vierailin Holy Trinity Bromptonin kirkossa jumalanpalveluksessa. Itse asiassa kävin siellä kaksi kertaa. Holy Trinity Brompton - tai HTB niinkuin sisäpiireissä sanotaan - on yksi Lontoon monista ns. vaihtoehtoisista jumalanpalveluspaikoista. Kaikkiaan HTB järjestää jumalanpalveluksia neljässä toimipisteessä. Brompton Roadin kirkossa, pidettiin tänään neljä jumalanpalvelusta täydelle salille.

Jotain he siis tekevät oikein, koska ihmiset tulevat.

Matkakumppaneitteni Ullan ja Teijan kanssa osallistuimme aamuvirkkujen jumalanpalvelukseen klo 9.30. Se oli profiililtaan ns. perheystävällinen jumalanpalvelus ja ennen jumalanpalveluksen alkua lapset juoksentelivat iloisesti pitkin kirkkoa. Paikka oli lapsille selvästikin tuttu ja turvallinen. Kirkkosalin takaosassa tarjoiltiin aamiaista. Pöydät notkuivat sämpylöitä, pikkuleipiä, kakkuja, kahvia ja teetä. Niistä sai maksaa, jos halusi.

Jumalanpalvelus alkoi logomaisella videolla, jonka keskeinen viesti sanottiin hunajaisella naisäänellä: "Tervetuloa Hänen eteensä, joka rakastaa meitä kaikkia valtavan paljon". Skriinit olivat tärkeässä roolissa koko jumalanpalveluksen ajan ja laulujen sanat ja Raamatun teksti heijastettiin niille. Jumalanpalveluksen aikana katsottiin pari muutakin videota.

Ensimmäinen laulu oli ylistyslaulu, jota noin parikymmentä lasta kokoontui eteen näyttämölle laulamaan ja leikkimään. Mukana oli myös karvainen maskotti. Sitten lapset lähetettiin omiin lapsille suunnattuihin ohjelmiinsa.

RENTO MEININKI

Jumalanpalveluksen alkupuoli laulettiin bändin säestämänä yksinkertaisia ylistyslauluja ja ihmiset osallistuivat sekä laulamalla että nostamalla käsiään. Samaan aikaan vallitsi suuri vapaus: ihmiset tekstailivat kännykällä, kävivät ulkona soittamassa jonkun puhelun ja joivat teetä tai kahvia. Rento meininki. Liturgisia osia oli vain vähän ja niitä oli muokattu voimakkaasti. Rauhantervehdys oli ilmeisesti tärkeä. Sen aikana käteltiin ja juteltiin vieruskaverin kanssa. Kuulin, että vieressäni istuva nuori nainen käy HTB:ssä joka viikko.

Saarna oli neljäs osa sarjasta, joka käsitteli Johanneksen ensimmäistä kirjettä. Se ei siis seurannut kirkkovuoden tekstejä, vaikka Englannin kirkolla muuten on samalla tavalla etenevät evankeliumikirja kuin meillä.

Myöhemmin illalla menin samaan kirkkoon vielä uudestaan päivän viimeiseen jumalanpalvelukseen, koska halusin nähdä, miten eri jumalanpalvelukset eroavat toisistaan. Kun tulin kirkolle oli edellinen klo 17 alkanut jumalanpalvelus juuri päättymässä. Sen jälkeen porukkaa jäi paljon kirkkosaliin. Ihmiset juttelivat ja halailivat. Jotkut selvästi syventyivät vakavaan keskusteluun. Jotkut rukoilivat yhdessä. Oikeastaan takit puettiiin päälle vasta, kun päivän viimeinen klo 19 jumalanpalvelus alkoi.

Jos aamulla oli ollut liikkeellä lapsiperheitä ja nuoria aikuisia, illalla seurakunta oli iäkkäämpää. Enemmistö oli sellaisia keski-ikäisiä tätejä ja setiä kuin minäkin. Meininki oli pitkälti sama kuin aamulla, vaikka jumalanpalvelusta johtava pastori oli eri ja ylistyslauluja johtavassa bändissä soittivat eri ihmiset. Laulut olivat kuitenkin samat. Ja samoin saarnaaja ja saarna.

MYÖS TOISENLAISIA TARVITAAN 

Miksikö kerroin tästä näin pitkästi? En siksi, että olisi innostunut tällaisista jumalanpalveluksista. Parhaiten tulen ravituksi tavallisessa ja yksinkertaisessa messussa. Mutta se on lienee selvää, että kaikki eivät löydä tietään messuun. Tavallisen kello kymmenen messun rinnalle tarvitaan myös toisenlaisia messuja ja jumalanpalveluksia.

Ja täällä HTB:ssä ne tekevät jotain oikein, koska joka sunnuntai kirkko täyttyy neljä kertaa ja ihmiset halailevat toisiaan messun jälkeen.

HTB ei ole ohimenevästä ilmiöstä. Tämä on alkanut jo vuonna 1985. Kysymys on pitkäjänteisestä työstä, jossa tavoitteet ovat pysyneet vakaina ja jumalanpalvelus on selvästi yhteisön tärkeä kokoontuminen. Yhteisöä vahvistetaan lisäksi mm. uusien tulokkaiden perehdyttämispäivällisillä tai iltamessun jälkeen pidettävillä Connect lounge -tilaisuuksilla, joissa ihmisiä autetaan löytämään itselleen merkityksellinen palveluryhmä. Alfa-kurssit ovat myös HTB:stä lähtöisin.

Kun käytte Lontoossa työ- tai lomamatkalla, ottakaapa aikaa ja käykää kirkossa, vaikka täällä HTB;ssä.

Tässä linkki niille, jotka jaksoivat lukea tämän loppuun asti http://www.htb.org/

Uusia sanoja etsimässä

Otsikon provokatiivinen vaatimus on tullut vastaan monta kertaa. Täällä Würzburgin konferenssissakin on kuultu monta esitystä kielestä. Kielen uudistamisen vaatimus nousee siitä, että puhuttu kieli muuttuu melko nopeasti, kirjoitettu yleiskieli muuttuu hitaammin, mutta sekin on jatkuvassa muutoksessa. 

Kieli on tärkeä osa ihmisen identiteettiä ja oikeastaan ihminen voi ymmärtää sanotun tai luetun syvämerkityksiä vain omalla äidinkielellään. Kielen kautta rakennetaan yhteisiä merkityksiä ja vain samaa äidinkieltä puhuvat voivat näin ollen luoda yhteisiä merkityksiä. Voidakseen ymmärtää liturgiaa, tai voidakseen kokea sen merkitykselliseksi, olisi saatava kokea se omalla kielellään. 

Intian katolisen kirkon (Syro-Malabar Church) jäseniä muutti runsaasti toisiin maihin 1960- ja 70-luvuilla. Vaikka he puhuivat kodeissaaan edelleen vanhaa äidinkieltään, heidän lapsensa syntyivät ja kasvoivat toisenlaisissa kieliympäristöissä eivätkä he enää löytäneet kotikirkkonsa liturgian syvämerkityksiä. Syvämerkitysten katoamisen myötä, yhteys seurakuntaan oheni. Tavoittaakseen toisen maahanmuuttajasukupolven liturgian kielen oli siis uudistuttava. 

DYNAAMINEN EKVIVALENSSI

Sebastian Madathummuriyil sanoi esityksessään, että vanhat liturgiset rukoukset on käännettävä nykykielelle dynaamisen ekvivalenssin periaattein. Alkuperäinen merkitys on ilmaistava tavalla, joka uuden tilanteen kielessä tarkoittaa samaa. Kielen on oltava yhtaikaa uskollinen vanhalle traditiolle, oltava tarkkaa tämänpäivän kieltä, mutta se ei saa menettää kauneuttaan eikä syvämerkityksiään. 

Vaikka esimerkkitapaus koski Intian katolista riitusta, se on mielestäni yleistettävissä. Maailman muutos on niin nopeaa, että nykyään jokainen sukupolvi elää kielellisesti ja kulttuurisesti eri maailmassa kuin edellinen sukupolvi. Kirkolle ei riitä, että se muutaman vuosikymmenen välein tekee uudet käsikirjat vaan uusia jumalanpalveluksen tekstejä on pyrittävä luomaan jatkuvasti. 

ELÄVÄ ELEKIELI 

Afrikkalaisia eniten yhdistävä ja tärkein kieli on kehonkieli. Luennoitsija Cas Wepener sanoi, että afrikkalainen ei yleensä puhu ilman kehon liikettä. Siksi liturginen tai jumalanpalvelusuudistus afrikkalaisissa kirkoissa trkoittaa tanssimista, laulamista, seurakunnan voimakkaita eleitä ja useiden eri instrumenttinen soittamista. Hän lainasi helluntailaista pastori Daramolaa (Redeemed Christian Church of God): "Kun me afrikkalaiset kokoonnumme yhteen  jumalanpalvelukseen, me pidämme ääntä. Se on syvällä meissä. Meidän on pidettävä ääntä ja ravistettava kehojamme (shake our bodies)". 

Tämä pakottaa katsomaan meitä kalpeita pohjoisen maan asukkaita. Afrikkalainen elekieli ei tunnu suomalaisesta luontevalta, mutta kuitenkin usein hieman kateellisin äänenpainoin puhumme afrikkalaisista jumalanpalveluksista. Millainen olise se juuri meille sopiva elekieli? Me suomalaiset varjelemme tiukasti omaa fyysistä etäisyyttämme ja välttelemme kosketusta. Mitä tapahtuisi, jos messun jälkeen toimittajat halaisivat kaikkia? Onko messussa nykyisin käytössä oleva elekieli sittenkin sellaista, mikä todella onkin meidän omaamme?

 

Ehtoollisen vaikutus

Kiirastorstain innoittamana olen jälleen kerran miettinyt sitä, miten ehtoollinen vaikuttaa ihmiseen.

Katekismuksessa sanotaan: "Ehtoollisen lahja, syntien anteeksisaaminen, annetaan meille niissä sanoissa, jotka meille sakramentin saadessamme lausutaan: ”sinun puolestasi annettu”. Kun uskomme nämä sanat ja otamme vastaan leivän ja viinin, nautimme hengellisen aterian, joka uudistaa elämämme ja lisää meissä rakkautta lähimmäisiimme.- - Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kristuksen veri, kuolemattomuuden lääke, parantaa meitä ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän." 

Katekismuksen lupaus ehtoollisen vaikuttavuudesta on melkoinen: ehtoollinen on hengellinen ateria, joka uudistaa elämämme, lisää meissä rakkautta lähimmäisiin, vahvistaa hengellistä elämää, parantaa meitä ja lahjoitaa iankaikkisen elämän. Osa ehtoollisen vaikutuksista on sellaisia, joita on mahdoton havaita tai jotka näkyvät vasta tuonpuoleisessa elämässä. Rakkaus lähimmäisiin, elämän uudistuminen ja parantuminen ovat kuitenkin asioita, joita pitäisi voida havainnoida jo tässä elämässä. 

Ensimmäisen kerran tämä ajatus pysäytti minut, kun kerran olin Malmin kirkossa jakamassa ehtoollista. Malmin kirkossa kävi (ja ehkä käy vieläkin) paljon vanhuksia joka sunnuntai. Yhtäkkiä oivalsin, että jos ehtoollinen oikeasti vaikuttaa ihmiseen, vaikka vain mikrogramman tuhannesosan verran, sitä vaikutusta pitäisi olla havaittavissa juuri sellaisissa mummoissa ja papoissa, jotka joka sunnuntai käyvät ehtoollisella Malmin kirkossa. Aloin katsoa heitä uusin silmin, tutkien ja heiltä oppien. 

Vierailulla Helgeandin seurakunnassa

Kirkkosali oli tummasävyinen ja karu. Sellaisessakin voi toimia iloinen jumalanpalvelusyhteisö sunnuntaiaamuisin.

Vieläkin on vähän pökertynyt olo ilon ja keskustelun täyttämästä viikonloopusta Ruotsin Lundissa ja Helgeandin seurakunnassa. Fredrik Modeus tuli sinne papiksi 1990-luvun loppupuolella. Hän huomasi, että seurakunnassa työalat olivat irrallisia saaria ja ainoa työntekijöitä yhdistävä asia oli työntekijäkokous, johon siihenkään lastenohjaajat eivät osallistuneet. Kaikki työalat hoidettiin hyvin, mutta seurakunta ei ollut yhteisö.

Tästä lähti kokeilu ja kehittäminen, jonka seurauksena Helgeandin seurakunnassa toimii tällä hetkellä jumalanpalvelusryhmiä, jotka kukin vuorollaan ovat mukana suunnittelemassa ja järjestämässä messua. Messu on enemmän seurakunnan yhteinen juttu. Modeuksen opit ovat levinneet Ruotsin kirkossa melko laajalle ja niitä sovelletaan "överallt". Modeuksen kirjan Mod att vara kyrka suomenkielinen referaatti on luettavissa täällä.

Suomessa Helgeandissa opittua on sovellettu Haapajärven seurakunnassa. Siellä noin 80 seurakuntalaista toivottaa tulijan tervetulleeksi kirkkoon, lukee tekstejä, kirjoittaa ja lukee esirukouksen, osallistuu saarnan valmistamiseen. ja keittää kirkkokahvit.

Helgeandin seurakunnan messussa oli palvelutehtävissä myös lapsia. He jakoivat kirkkoon saapuville lapsille lasten käsiohjelman (jossa näytti olevan värityskuvia), lukivat lasten johdannon messun alussa ja jakoivat kynttilöitä, joita ehtoolliselta tulevat seurakuntalaiset sytyttivät. Synnintunnustuksesta uhrivirteen asti lapsilla oli mahdollisuus osallistua lastenjumalanpalvelukseen toisessa huoneessa, jonne kuljettiin kirkon läpi alttarin vierestä.

Myös nuoria oli mukana: kaksi nuorta kantoi kynttilöitä evankeliumikulkueessa ja kattoi ehtoollispöydän.

Ennen messun alkua seurakuntalainen toivotti kaikki tervetulleeksi ja antoi käytännön ohjeita messun viettämisestä. "Jag heter Eva", hän esitteli itsensä ja kertoi olevansa messun jälkeen tavattavissa kirkon eteisessä, jos joku haluaa lisää tietoa seurakunnan toiminnasta.

Koko messussa oli erittäin vieraanvarainen ja tervetulleeksi toivottava tunnelma. Messun jälkeen pappi kätteli kaikki ovella. Kun tulin hänen kohdalleen, hän kysyi: "Olenko nähnyt sinut täällä aikaisemmin?" Olin positiivisesti yllättynyt. Uusien kasvojen tuleminen kirkkoon siis huomataan, vaikka kirkko oli lähes täynnä. "Kiva, että olit täällä", pappi sanoi, kun kerroin, että kuuluin siihen uteliaiden suomalaisten ryhmään. Muutenkin kaikkien puheessa toistuivat usein sanat "kul" ja "roligt". 

Messun mukava ilmapiiri näkyi muuallakin: jos jokin asia ei mennyt ihan suunnitelman mukaan, ei se jäykistänyt ilmapiiriä eikä kukaan kauhistunut. Ihmiset hymyilivät paljon ja iloitsivat toistensa tapaamisesta. Kirkkokahville, jotka järjestetään joka sunnuntai, osallistui noin puolet messussa olleista.  

Muuten se oli ihan tavallinen messu. Seurakuntalaisia oli vain useampia sitä tekemässä.