Kaksi teesiä jumalanpalveluksen kehittämisestä

Minulla on kaksi teesiä seurakunnan jumalanpalveluselämän, erityisesti messun, kehittämisestä:

Ensimmäinen teesi:
Messun kehittäminen on koko seurakunnan kehittämistä

Messu on seurakunnan elämän ydin, sen sydän, sanomme ainakin juhlapuheissa. Toiset äänet sanovat, että messu ei puhuttele tai kosketa. Puhuttelemattomuus tai kylmäksi jättäminen on merkki siitä, että jossain on tukos ja messusydän ei onnistu pumppaamaan tuoretta verta seurakunnan suoniin. Samaan aikaan kun messu sitoo meidät kristillisen uskon alkuperään ja Jeesukseen Kristukseen, se on vahvasti tätä päivää. Messussa virtaa elämä, kun Sanaa julistetaan elävästi ja sakramentti jaetaan hartaudella, kun seurakuntalaiset ovat mukana messun tekemisessä, kun seurakunta laulaa, musisoi ja rukoilee. Messussa virtaa elämä, kun käytännössä toteutetaan sitä periaatetta, että kokoontuva seurakunta on messun subjekti.

Ajatuksella ja läsnäollen yhdessä vietetty messu koskettaa tunteita tai virittää ajatuksia, ja ravitsee alkavaan viikkoon. Messun ajatukset ja tunnelmat seuraavat kuin itsestään viikolla pidettäviin hartaushetkiin. Messun kehittäminen ja sen viettämiseen panostaminen on johtaa siis koko seurakunnan elämän kehittymiseen ja virkistymiseen.

Toinen teesi:
Messun kehittäminen on mahdollista vain seurakuntalaisten ja työntekijöiden yhteistyönä

Messun ja oikeastaan koko jumalanpalveluselämän kehittämisestä olen kuullut puhuttavan koko elämäni ajan. Seurakuntalaisten keskuudessa on ollut tyytymättömyyttä siihen, miten messu ei tunnu kohtaavan oman arjen kysymyksiä ja taisteluja. Jossain vaiheessa ajattelin, että missä kaksi tai kolme seurakuntalaista on koolla, siellä keskustellaan messun kehittämisestä. Näitä keskusteluja olen kuullut nuorten illoissa, perhekerhoissa, vanhusten piireissä ja kirkkokahveilla.

Työntekijät ovat väsymykseen saakka tehneet erilaisia kehittämishankkeita ja projekteja. Jostain syystä seurakuntalaiset eivät ole näistä ottaneet omakseen.

Kiinnostusta messun kehittämiseen näyttää olevan valtavasti ja messun merkitys seurakunnalle ymmärretään. Miksi niin vähän on tapahtunut seurakunnissa? Uskon, että kehittämistä on yritetty liikaa erillään. Työntekijöiden ja seurakuntalaisten on ryhdyttävä toimimaan yhdessä. Työntekijöiden tulee luopuva omasta valta-asemasta ja antaa seurakuntalaisille mahdollisuus tulla mukaan. Seurakuntalaisten tulee lopettaa valittaminen ja ryhtyä toimimaan. Ensimmäinen askel on keskustelu toisten seurakuntalaisten ja tuttujen työntekijöiden kanssa.

Näistä syistä johtuen olen innokkaasti ja koko sydämelläni mukana rakentamassa Jaetut eväät –jumalanpalveluspäiviä Ouluun 24.-25.3. Siellä on kysymys juuri näistä asioista: seurakunnan elämän kehittämisestä työntekijät ja seurakunnat yhdessä. 

Jumalanpalveluksen uudistaminen

Jumalanpalveluksen uudistaminen ei ole ainoastaan suomalaisia kiinnostava asia. Tällä viikolla maanantaista lauantaihin jumalanpalveluksen tutkijat, kouluttajat ja muut kiinnostuneet kokoontuvat kansainväliseen ja ekumeeniseen konferenssiin Würzburgiin, Saksaan. Mukana on n. 250 osallistujaa. Societas Liturgica on konferenssin järjestäjä ja näitä konferensseja järjestetään joka toinen vuosi. Societaksen tavoitteena on liturgisen uudistuksen seuraaminen ja tiedon jakaminen.

Suomessa jumalanpalvelusuudistukseksi kutsutaan sitä prosessia, jossa 1990-luvulla uudistettiin kirkkokäsikirjat. Ne otettiin käyttöön adventtina 2000. Nykyään puhutaan enemmän jumalanpalveluselämän kehittämisestä ja siinä subjektina ovat seurakunnat, jotka itse päättävät mitä ja millä tavalla kehittävät. Kirkkohallitus on asiassa kuulolla ja pyrkii tukemaan seurakuntien kehittämistyötä.

Olen ensimmäistä kertaa mukana ja täytyy myöntää, että jännittää. Mitä eväitä täältä voi viedä Suomen ev.-lut. kirkolle? Miksi jumalanpalvelusta on uudistettava? Ja millä tavalla? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia.

Tänään vietettiin konferenssin avajaisia Tuomiokirkossa ja yliopistolla. Huomenna kuulemme aamupäivällä kaksi luentoa koko ryhmälle ja iltapäivällä tutkijat esittelevät tutkimustuloksiaan vähän pienemmille porukoille kerrallaan puolen tunnin mittaisilla luennoilla.

Tänään aloituspäivänä on katseltu taaksepäin historiaa ja kuultu tervehdyksiä piispoilta, dekaaneilta ja pormestarilta. Lähes jokainen puhuja viittasi siihen, että nyt vietetään Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen 50-juhlavuotta. Sen jälkimainingeissa syntyi myös ekumeeninen Societas Liturgica vuonna 1967. Se on myös 1900-luvun liturgisen liikkeen lapsi. 

Würzburg tarjoaa mukavat puitteet konferenssille, vaikka kaupungin historiassa häämöttää isojen sotien muistot. Toisen maailmansodan loppupäivinä Würzburg pommitettiin lähes maantasalle ja noin 90% taloista tuhoutui. Käsittämätöntä, että siitä on kulunut vasta vajaat 70 vuotta. Kaupungin rakentamiseen, esim. sen tuomiokirkon uudelleenrakentamiseen kului pari vuosikymmentä. Mitä käsittämätöntä tuhlausta sotiminen on?

Myös kolmekymmenvuotisen sodan varjo tuntuu vielä. Silloin ruotsalaiset (ja sellaisia suomalaisetkin olivat) taistelivat, ryöstelivät ja herättivät kauhua Baijerin asukkaissa. Toivottavasti nyt osataan olla rauhallisemmin. 

Kutsumisesta

Tällä kertaa tarjoan kirjoitustilaa Timo-Matti Haapiaiselle, joka on tänään on viimeistä päivää töissä samassa kerroksessa kanssani. Timo-Matti on ollut Tiellä - På väg -jumalanpalveluselämän kehittämishankkeen koordinaattorina ja siirtyy huomisesta alkaen edistämään kirkon missiota strategian ja tulevaisuusvisioiden parissa.  

Jp-elämän kehittämishankkeessa Timo-Matti on nähnyt miten 42 seurakuntaa taistelee kehittääkseen messua. Seurakunnat ovat valinneet erilaisia kehittämiskohteita. Matkan varrella on nähty monenlaista: joissakin seurakunnissa osallistujia messuissa on jopa 20% entistä enemmän, joissain on työntekijöiden motivaatio kasvanut, joissain on nähty valoa viestintäasioissa. Joissain homma kehittyy nopeammin, joissain hitaammin. Jossain on jouduttu lykkäämään kehittämistä tulevaisuuteen jostain yllättävästä syystä. 

Messu on aitoa vastakulttuuria, joka tarjoaa ihmiselle jotain sellaista, mitä muualta ei saa. Messu ei kehity omalla painollaan vaan se tarvitsee panostamista. Messu tarvitsee ihmisiä, jotka vievät viestiä eteenpäin, kutsuvat toisia mukaan. 

KUTSU

 Kävin poikani kanssa kesällä yleisurheilukoulussa. Syksyllä oli seuran yhteinen kesäkauden päätösjuhla, johon kutsuttiin yleisellä kutsulla. Ajattelin jättää juhlan väliin, emmehän ole mitään varsinaisia seura-aktiiveja – ainakaan vielä. 

Hieman myöhemmin tuli kohdennettu kutsu: ettekö tulisi, kun poika saa palkinnonkin muistoksi kesästä. Ilmoittauduin välittömästi, ja juhlissa oli mukavaa. Tapasin myös muista yhteyksistä tuttuja ihmisiä. Eivät kaikki muutkaan mitään huomattavia seura-aktiiveja olleet. Ainakaan vielä.

Kokemus pani miettimään viestejä, joita annan messusta ja messussa. Lähetänkö yleisiä viestejä vai sellaisia, joiden myötä ihminen voi kokea, että juuri hänen läsnäolonsa on tärkeä? Riittääkö se, että asia tulee sanottua, vai onko tavoitteena saada yhteisö kokoon?

Äiti Teresan kerrotaan laskeneen suurtakin väkijoukkoa näin: ”Yksi, yksi, yksi, yksi…” Henkilökohtainen huomioiminen luo kokemuksen merkittävyydestä. Tämä pätee myös kutsumisen suhteen. Lauantainen tekstiviestikierros voi tuoda kirkkoon enemmän ihmisiä kuin rivi-ilmoitus lehdessä.

Meidät on kutsuttu kutsumaan. Kaikki eivät ole vielä kutsua kuullet. Vielä.

Timo-Matti Haapiainen 

- - -
P.S. Timo-Mattiin voi tutustua myös Vantaan Laurin jutussa ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa.