Samaa kaikille vai erityistä erityistapauksille?

Syyskuun alkupuolella vietin yhden aamupäivän seminaarissa, jossa pohdittiin ns. erityismessuja. Se oli seminaari, joka synnytti paljon ajatuksia. Erityismessulla tarkoitetaan usein sellaista jumalanpalvelusta, joka on muodoltaan tai rakenteeltaan erilainen kuin tavallinen ns. pääjumalanpalvelus.

Näitä uudenlaisia jumalanpalveluksen muotoja on alkanut pulpahdella myös Suomessa. Ev.lut. kirkkomme liturgisen tradition rinnalle on tullut uusia ituja. Gospelmusiikki, Afrikkalainen gospelmessu ja Tuomasmessu ovat luoneet pohjaa ja tilaa myös Metallimessulle, Pop-messulle, Agricolamessulle, Valon messulle ja monille muille uusille messuille ja start-up yhteisöille. Myös ristiriidat ja opilliset eroavaisuudet ovat joskus toimineet jumalanpalvelusyhteisön synnyttäjinä.

Tilanteessa, missä tavataan sanoa messusta, että ”eihän siellä kukaan käy” huomataan, että jumalanpalveluskulttuuri on eriytynyt niin, että jokainen etsivä löytää omaan tyyliinsä sopivan messun ja kävijöitä saattaakin olla enemmän kuin luullaan. Tilastointi näyttää alaspäin laskevia käyriä, mutta saattaa olla niinkin, että seurakuntien tilastointitapa ei enää vastaa jumalanpalveluselämän todellisuutta.

On vaikea, ehkä jopa mahdoton, löytää yhteinen nimittäjä kaikille uusille messuille. Yhdessä uutta on musiikin tyyli, toisessa erilainen kokoontumispaikka kuten kahvila tai koti ja kolmannessa seurakunnan organisaatio.

YHTEISÖNSÄ OLOINEN MESSU 

Sama ilmiö esiintyy maailmallakin. Siellä erilaisuutta on vielä enemmän kuin meillä. Usein erilainen messu siellä perustuu jumalanpalvelusyhteisöön eli niihin ihmisiin, jotka messussa käyvät. Meilläkin Tuomasmessu on profiloitunut etsivien ja epäilevien ihmisten messuksi. Agricola-messu tai Pyhän sydämen kappelin iltamessu ovat arkipäivän vaihtoehto.  Luostariyhteisöllisyys nostaa päätään myös täällä Suomessa ja luostarisolujen ympärille syntyy myös jumalanpalvelusyhteisöjä.

Melko vähän meillä on vielä sellaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, jotka haluavat kokoontua sellaisissa tiloissa, jotka eivät muistuta kirkkoa. Ehkä nekin ovat kasvamaan päin.

Kovin kauas perinteistä meillä Suomessa eivät useimmat kokeilevista tai vaihtoehtoisista messuista ole erkaantuneet. Evankeliumikirjaa käytetään, kirkkovuotta seurataan ja Isä meidän -rukous rukoillaan käsikirjan sanoin.

Suomessa keskustelua on käyty lähinnä vastakkainasettelulla henkilöseurakunta – paikallisseurakunta. Vastakkainasettelu kaventaa keskustelua ja estää huomaamasta, kuinka laajasta jumalanpalveluselämän muutoksesta on kysymys.

"EIHÄN SIELLÄ KUKAAN KÄY"?

Kuitenkin suurimpia jumalanpalvelusyhteisöjä, ainakin kävijämäärien perusteella, ovat edelleen ne, jotka kokoontuvat sunnuntaiaamuisin seurakunnan kirkkorakennuksessa. Arviolta 50 000 ihmistä kokoontuu messuun joka sunnuntai. Erityismessuja ja ns. perinteisiä messuja ei tule asettaa toistensa vastakohdiksi. Uudenlaiset messut eivät ole pois seurakunnan yhteiseltä messulta.

Pitää vain muistaa, että seurakunnalla tulee olla sellainen messu, johon kaikki ovat tervetulleita. Sellainen messu, joka mahdollisimman laajasti puhuttelee seurakuntalaisia ja johon lapset, nuoret ja mummot ovat yhtä tervetulleita.    

Kirkot pyrkivät kohti yhteyttä - ja erilaisuutta

Ekumeenista työskentelyä tehdään erilaisissa verkostoissa, jotka kokoontuvat pidempiin ja lyhyempiin kokouksiin useimmiten jonkin teeman ympärille. Harvan verkoston teemana on itse ekumenia: sen sijaan tavoitellaan yhteistä ymmärrystä tai ainakin keskustelua viestinnän, jumalanpalveluksen, oppilaitostyön tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden verkostoissa. Nämä verkostot ovat syntyneet pikkuhiljaa viime vuosikymmenien aikana eivätkä ne aina suinkaan toimi ekumeenisten kattojärjestöjen kuten Kirkkojen maailmanneuvoston tai Luterilaisen maailmanliiton sateenvarjon alla, vaan täysin itsenäisesti.

Eri kirkot luonnollisesti suhtautuvat yhteisiin pyrkimyksiin eri tavoin sen mukaan, mikä kirkko on kysymyksessä ja minkä aiheen parissa liikutaan. Samaan aikaan kun toisaalla etsitään ja kirjataan yhteisiä työn tekemisen periaatteita, saatetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa tavoitella oman erityislaadun näkymistä. Saksassa ja USAssa on vuosia tehty työtä juuri yhteisten kirkkovuoden tekstien hyväksi ja myös joidenkin rukousten ja tekstien yhteisten sanamuotojen hyväksi. Viime vuosina Vatikaani on kuitenkin tahtonut toisin: että katoliset tekstit eroaisivat muiden teksteistä. He eivät halua uskovien hämmentyvän yhteisistä sanoituksista.

Societas Liturgican konferenssissa pyrkimys yhteistä kohti oli selkeä. Se on toinen syy, miksi Societas Liturgica on olemassa. Suru yllä kuvatun kaltaisista takatalvista oli yhtä suuri kuin ilo yhteistyön onnistumisesta.

EKUMEENINEN RUKOUSHETKI

Konferenssissa vietettiin päivittäin aamu- ja iltarukous. Iltarukouksia toteutettiin erilaisten perinteiden mukaan, mutta aamurukouksiin oli tehty kaava, ordo, ekumeenista rukoushetkeä varten. Se pohjautui niin vahvasti vanhoihin rukoushetkien kaavoihin, ettei eroa virsikirjastakin löytyviin rukoushetkiin juurikaan ollut.

Rukoushetkistä mieleeni jäi, juuri ekumenian näkökulmasta, kaksi musiikillista kokemusta. Konferenssia varten oli sävelletty oma kaanon (mikä oli hyvä idea). Konferenssikaanonissa oli viisi lausetta neljällä eri kielellä:
Neuer Himmel, neue Erde /
I saw the holy, new city of Jerusalem: /
Ecco la dimora di Dio /
Dieu avec les hommes /
Siehe, Ich mach' alles neu
(ks. kuva ylhäällä)

Tätä kaanonia laulettiin usein aamurukousten päätöslauluna ja musikaalinen porukka oppikin sen hyvin. Jotain jännittävää oli siinä, että kaikki lauloivat eri kieliä vuorollaan. Jotain sekavaa tuli siihen, kun sitä laulettiin kaanonissa. Mutta sellaistahan elämä on, sekavaa.

Konferenssi-kaanon kertoon yhdestä tavasta ajatella ekumeniaa. Kaikki seuraavat yhdessä hetken samaa traditiota, jota sitten vaihdetaan.

Rukoushetkissä laulettiin joskus myös Taize-lauluja. Niiden sisältämä ekumeeninen ajattelu on toisenlainen. Niissä lauletaan samoja sanoja eri kielillä yhtaikaa, jokainen oman kielensä mukaan. Mietin, mitä ekumeniasta kertoo se, että Taize-laulut kajahtivat Würzburgissa vielä konferenssikaanoniakin kauniimmin.

Näin pienistäkin asioista voi havaita, kuinka monimutkaisesta ja ristiriitaisestakin asiasta ekumeniassa on kysymys.

Jäin myös kysymään, millainen kirkko Suomen ev.lut. kirkko on. Haluaisimmeko me yhteiset tekstit ja sanamuodot toisten kirkkojen kanssa vai haluammeko luoda omiamme? Ja onko jokin sekä-että ratkaisu tähän asiaan?

Uusia sanoja etsimässä

Otsikon provokatiivinen vaatimus on tullut vastaan monta kertaa. Täällä Würzburgin konferenssissakin on kuultu monta esitystä kielestä. Kielen uudistamisen vaatimus nousee siitä, että puhuttu kieli muuttuu melko nopeasti, kirjoitettu yleiskieli muuttuu hitaammin, mutta sekin on jatkuvassa muutoksessa. 

Kieli on tärkeä osa ihmisen identiteettiä ja oikeastaan ihminen voi ymmärtää sanotun tai luetun syvämerkityksiä vain omalla äidinkielellään. Kielen kautta rakennetaan yhteisiä merkityksiä ja vain samaa äidinkieltä puhuvat voivat näin ollen luoda yhteisiä merkityksiä. Voidakseen ymmärtää liturgiaa, tai voidakseen kokea sen merkitykselliseksi, olisi saatava kokea se omalla kielellään. 

Intian katolisen kirkon (Syro-Malabar Church) jäseniä muutti runsaasti toisiin maihin 1960- ja 70-luvuilla. Vaikka he puhuivat kodeissaaan edelleen vanhaa äidinkieltään, heidän lapsensa syntyivät ja kasvoivat toisenlaisissa kieliympäristöissä eivätkä he enää löytäneet kotikirkkonsa liturgian syvämerkityksiä. Syvämerkitysten katoamisen myötä, yhteys seurakuntaan oheni. Tavoittaakseen toisen maahanmuuttajasukupolven liturgian kielen oli siis uudistuttava. 

DYNAAMINEN EKVIVALENSSI

Sebastian Madathummuriyil sanoi esityksessään, että vanhat liturgiset rukoukset on käännettävä nykykielelle dynaamisen ekvivalenssin periaattein. Alkuperäinen merkitys on ilmaistava tavalla, joka uuden tilanteen kielessä tarkoittaa samaa. Kielen on oltava yhtaikaa uskollinen vanhalle traditiolle, oltava tarkkaa tämänpäivän kieltä, mutta se ei saa menettää kauneuttaan eikä syvämerkityksiään. 

Vaikka esimerkkitapaus koski Intian katolista riitusta, se on mielestäni yleistettävissä. Maailman muutos on niin nopeaa, että nykyään jokainen sukupolvi elää kielellisesti ja kulttuurisesti eri maailmassa kuin edellinen sukupolvi. Kirkolle ei riitä, että se muutaman vuosikymmenen välein tekee uudet käsikirjat vaan uusia jumalanpalveluksen tekstejä on pyrittävä luomaan jatkuvasti. 

ELÄVÄ ELEKIELI 

Afrikkalaisia eniten yhdistävä ja tärkein kieli on kehonkieli. Luennoitsija Cas Wepener sanoi, että afrikkalainen ei yleensä puhu ilman kehon liikettä. Siksi liturginen tai jumalanpalvelusuudistus afrikkalaisissa kirkoissa trkoittaa tanssimista, laulamista, seurakunnan voimakkaita eleitä ja useiden eri instrumenttinen soittamista. Hän lainasi helluntailaista pastori Daramolaa (Redeemed Christian Church of God): "Kun me afrikkalaiset kokoonnumme yhteen  jumalanpalvelukseen, me pidämme ääntä. Se on syvällä meissä. Meidän on pidettävä ääntä ja ravistettava kehojamme (shake our bodies)". 

Tämä pakottaa katsomaan meitä kalpeita pohjoisen maan asukkaita. Afrikkalainen elekieli ei tunnu suomalaisesta luontevalta, mutta kuitenkin usein hieman kateellisin äänenpainoin puhumme afrikkalaisista jumalanpalveluksista. Millainen olise se juuri meille sopiva elekieli? Me suomalaiset varjelemme tiukasti omaa fyysistä etäisyyttämme ja välttelemme kosketusta. Mitä tapahtuisi, jos messun jälkeen toimittajat halaisivat kaikkia? Onko messussa nykyisin käytössä oleva elekieli sittenkin sellaista, mikä todella onkin meidän omaamme?

 

"Reform, renewal or revolution?" - miten uudistetaan jumalanpalvelusta?

Tämä päivä oli pitkä. Aamuyhdeksältä aloitettiin rukoushetkellä ja lopetettiin iltarukoushetkeen minuutteja vaille iltayhdeksän. Siinä välissä oli luentoa, esitystä, kahvia, hellettä, vettä, keskusteluja, kohtaamisia, ruokailua, ukkosmyrsky, luentosalien etsiskelyä ja ajattelua.

Konferenssin teema on "Liturgical reforms in the churches". Se on sinällään jo mielenkiintoinen ja keskusteluihin houkutteleva otsikko. On eroa sillä, käytetäänkö sanaa "renewal" vai "reform". Myös muita sanoja on väläytelty: "revolution" houkuttaa toisia, joitakin muita taas "evolution".

Se on selvää, että jumalanpalveluksen uudistaminen on ajankohtaista. Se on aina ajankohtaista. Se oli ajankohtainen kysymys jo Paavalin aikana. Korittinlaiskirjeestä voimme lukea, millaisia ohjeita Paavali antoi seurakunnalle jumalanpalveluselämän järjestämiseksi paremmin, oikeudenmukaisemmin. Jumalanpalveluselämän kysymykset eivät silloinkaan olleet vain järjestyksen kysymyksiä vaan käytännön ratkaisut heijastelivat aina teologisia periaatteita, uskoa. Oli, ja on, kysyttävä heijasteleeko seurakunnan yhteinen kokoontuminen myös kaikissa käytännön ratkaisuissaan Kristusta ja hänen sanomaansa? Jos ei, olisiko siinä kehittämisen paikka?

MITÄ UUTTA ON KEHKEYTYMÄSSÄ? 

Useampikin luennoitsija korosti tänään sitä, että jumalanpalvelus ei voi olla vain vanhan toistamista, eikä myöskään vain sen etsimistä "mikä toimii tämän päivänä ihmisille nyt". Jumalanpalvelusuudistuksissa on kysymys emergenssistä, kehkeytymisestä. Kirkkoina ja seurakuntina meidän tulisi pysähtyä kysymään itseltämme, mitä Pyhä Henki on nyt tuomassa esiin. Mitä on uutta on kehkeytymässä? Mikä on kirkon profeetallinen ääni tässä maailmassa juuri nyt? Ja samalla kirkon on oltava uskollinen alkuperäiselle sanomalleen ja tehtävälleen.

Kirkon historiassa on tehty ja syntynyt monia jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän uudistuksia. Niistä voidaan huomata, että uusien käsikirjojen tekeminen on aina vain yksi vaihe uudistuksessa. Sen jälkeen on huolehdittava siitä, että uudet tekstit (tai virret) tulevat käyttöön. Uusien tekstien ja seurakuntien paikallisten käytäntöjen välillä on ainakin 300-luvulta alkaen vallinnut jännite, joka meidänkin kirkossamme on edelleen havaittavissa. Toisaalta halutaan uutta, yhteisiä ohjeita ja yhtenäistä tapaa, toisaalta halutaan tilaa paikallisille perinteille. Näyttää siltä, että tämä jännite ei koskaan poistu.  "Luovuus kukkikoon seurakunnissa, mutta noudatettakoon yhteisiä kaavoja" voisi olla sen tiivistys.

EPÄONNISTUNEEN UUDISTUKSEN VAARAT

Iltapäivän ehkä vaikuttavin raportti tuli Alankomaiden epäonnistuneesta liturgisesta uudistuksesta. Tutkijat Paul Post ja Marcel Barnard olivat tarkastelleet 1960 ja 1970-lukujen uudistuksia toinen katoliselta ja toinen protestanttiselta kannalta. Kummallakin taholla uudistuksen ihanteet nousivat vuosien 1850-1950 liturgisesta liikkeestä. Haluttiin rikkaampi ja kauniimpi jumalanpalvelus. Kirkot pitivät ihanteistaan kiinni niin voimakkaasti, että eivät huomanneet maailman muuttumista ympärillä ja niin tehty uudistus ei vastannut ihmisten tarpeisiin. Työntekijätkään eivät löytäneet enää iloa jumalanpalveluksesta vaan siitä tuli tiukkojen sääntöjen mukaan toteutettu näytelmä, jossa ei ollut uskoa. Kirkot sulki silmänsä kaikelta modernilta: modernilta taiteelta, atonaaliselta ja muulta uudelta musiikilta, uusilta innovaatioilta ja luovuudelta. Kirkkokansa vieraantui jumalanpalveluksesta. Tutkijat kuvasivat ilmiötä sanomalla, että "people became dechurched".

Tällä hetkellä Alankomaat on yksi maailman ateistisimmista maista. Tutkijoiden mielestä Alankomaiden asukkaat eivät oikeastaan ole edes ateisteja. Heille usko, uskonto ja uskonnnolliset kysymykset ovat irrelevantteja. He ovat täydellisen välinpitämättömiä. Aivan viime vuosina on alettu nähdä kirkon uuden elämän pieniä alkuja. Ne tapahtuvat vanhusten hoivakodeissa ja armeijassa.

Mitä tästä kaikesta on ajateltava (ja tässä on vain pieni ja epätäydellinen osa kaikesta tänään kuullusta)? No ainakin sen huomion voi tehdä, että jumalanpalveluksen uudistaminen, liturgian uudistaminen voi olla vaarallista. Uudistamiseen ja kehittämiseen liittyy riskejä. Uudistuksen olisi kosketettava ihmisten sydämiä ja samalla oltava uskollinen juurilleen.

Jumalanpalveluksen uudistaminen

Jumalanpalveluksen uudistaminen ei ole ainoastaan suomalaisia kiinnostava asia. Tällä viikolla maanantaista lauantaihin jumalanpalveluksen tutkijat, kouluttajat ja muut kiinnostuneet kokoontuvat kansainväliseen ja ekumeeniseen konferenssiin Würzburgiin, Saksaan. Mukana on n. 250 osallistujaa. Societas Liturgica on konferenssin järjestäjä ja näitä konferensseja järjestetään joka toinen vuosi. Societaksen tavoitteena on liturgisen uudistuksen seuraaminen ja tiedon jakaminen.

Suomessa jumalanpalvelusuudistukseksi kutsutaan sitä prosessia, jossa 1990-luvulla uudistettiin kirkkokäsikirjat. Ne otettiin käyttöön adventtina 2000. Nykyään puhutaan enemmän jumalanpalveluselämän kehittämisestä ja siinä subjektina ovat seurakunnat, jotka itse päättävät mitä ja millä tavalla kehittävät. Kirkkohallitus on asiassa kuulolla ja pyrkii tukemaan seurakuntien kehittämistyötä.

Olen ensimmäistä kertaa mukana ja täytyy myöntää, että jännittää. Mitä eväitä täältä voi viedä Suomen ev.-lut. kirkolle? Miksi jumalanpalvelusta on uudistettava? Ja millä tavalla? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia.

Tänään vietettiin konferenssin avajaisia Tuomiokirkossa ja yliopistolla. Huomenna kuulemme aamupäivällä kaksi luentoa koko ryhmälle ja iltapäivällä tutkijat esittelevät tutkimustuloksiaan vähän pienemmille porukoille kerrallaan puolen tunnin mittaisilla luennoilla.

Tänään aloituspäivänä on katseltu taaksepäin historiaa ja kuultu tervehdyksiä piispoilta, dekaaneilta ja pormestarilta. Lähes jokainen puhuja viittasi siihen, että nyt vietetään Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen 50-juhlavuotta. Sen jälkimainingeissa syntyi myös ekumeeninen Societas Liturgica vuonna 1967. Se on myös 1900-luvun liturgisen liikkeen lapsi. 

Würzburg tarjoaa mukavat puitteet konferenssille, vaikka kaupungin historiassa häämöttää isojen sotien muistot. Toisen maailmansodan loppupäivinä Würzburg pommitettiin lähes maantasalle ja noin 90% taloista tuhoutui. Käsittämätöntä, että siitä on kulunut vasta vajaat 70 vuotta. Kaupungin rakentamiseen, esim. sen tuomiokirkon uudelleenrakentamiseen kului pari vuosikymmentä. Mitä käsittämätöntä tuhlausta sotiminen on?

Myös kolmekymmenvuotisen sodan varjo tuntuu vielä. Silloin ruotsalaiset (ja sellaisia suomalaisetkin olivat) taistelivat, ryöstelivät ja herättivät kauhua Baijerin asukkaissa. Toivottavasti nyt osataan olla rauhallisemmin. 

"Urut on poltettava!"

Maailman muuttuminen ei voi olla vaikuttamatta jumalanpalveluselämäänkin. Kansa on koulutetumpaa kuin koskaan ennen. Kansa ei ole suorittanut tutkintoja ainoastaan akateemisissa asioissa vaan myös musiikissa. Joku on arvellut, että nykyään vähintään joka kolmannella on suoritettuna musiikinopintoja joko musiikkiopistossa tai yksityisesti. Seurakuntalaiset osaavat siis nykyään musiikkiakin enemmän kuin menneinä aikoina. Palautetta työstään saavat siis pappien lisäksi myös kanttorit.

Vuorossa vieraileva kirjoittaja. Kati Pirttimaa, kanttori ja hiippakuntasihteeri Espoosta, kirjoittaa uruista, koska aina silloin tällöin joku uhoaa urkumusiikkia vastaan. Mikään muu musiikki ei tunnu herättävän yhtä suuria tunteita. Mitään muuta musiikkia ei vastusteta yhtä voimakkaasti. Jotain vaarallista siinä täytyy siis olla.


Urkujen on vaiettava?

Urut eivät sovi yhteislaulun säestykseen! Urut on kirkon soitin! Urut on poltettava! Ihmiset tulevat kirkkoon kuuntelemaan urkuja!

Mielipiteitä uruista on taas heitelty kiivaasti puolesta ja vastaan. On todettu, että urkujen pauhinan säestyksellä on vaikea laulaa, erityisesti, jos kirkossa on vain kourallinen ihmisiä.  Tämähän on päivänselvää. 

Itseäni ihmetyttää se johtopäätös, joka tästä itsestäänselvyydestä vedetään: uruilla ei siis voi säestää. Olen itse silloin tällöin ollut laulamassa tilaisuudessa, jossa pianisti ei ole ollut briljantin säestämisen huippuosaaja, vaan säestys on ollut enemmänkin kovaa kolistelua ja rytmitöntä metakkaa. Ja olen ollut paikalla sellaisissakin tilaisuuksissa, joissa kitaristi on osannut vain puolet laulun soinnuista eikä komppikaan ole sujunut kovin hyvin. En silti osaa näiden kokemuksien perusteella ajatella, että piano ja kitara eivät sopisi säestyssoittimiksi. Soittajat eivät ole olleet tehtäviensä tasalla, soittimessa ei ole ollut vikaa.

Peiliin katsomisen paikka

Herää kysymys, onko urkujen osakseen saamassa kritiikissä sama tausta. Jospa kysymys ei olekaan soittimen vaan soittajan sopivuudesta ja osaamisesta?  Olisiko meidän urkurien katsottava peiliin?

Kitara- ja pianosäestyksistä minulla tosiaan on erilaisia kokemuksia. Ja niin on kyllä urkusäestyksestäkin. Toisinaan urkuja käytetään vaihtelevasti, virren sisältöön ja melodiaan ja tilanteeseen sopivasti. Rekisteröidään rikkaasti ja temmataan seurakunta heti alkusoitossa mukaan lauluun. Toisinaan taas – kaikki kahdeksan säkeistöä soitetaan samalla rekisteröinnillä, soitto ei hengitä ja tempo laahaa. Tai sitten kiidetään eteenpäin niin hurjaa vauhtia, ettei hengittää ehdi. Tai soitetaan alkusoitto eri tempossa kuin itse virsi. On päivänselvää, että silloin harmittaa ja yhteislaulun parhaat kokemukset jäävät kokematta.

Säestäminen on taito, jota pitää harjoitella -  ja ajatella 

Virsisoitto on taitolaji. Taitolaji, joka edellyttää erilaista osaamista kuin solistinen soittotaito. 

Ensiksikin, virsisoitossa on kysymys veisuunjohtamisesta, ei säestämisestä. Soittajan tehtävänä on pitää joukot kasassa ja yhteisellä tiellä. Jos soittaja säestää ja kuulostelee kaiken aikaa seurakuntaa, tempo hidastuu hidastumistaan ja into laantuu. Tavat, joilla soittaja veisuuta johtaa, vaihtelevat. Urkuja täytyy käyttää eri tavalla silloin, kun paikalla on kymmenen ihmistä ja silloin, kun salissa on tuhat laulajaa.  Tuhat laulajaakin on mahdollista saada laulamaan yhteen ääneen, kun pitää ohjat käsissään. 

Soittotaidon lisäksi rekisteröintitaito on homman A ja O. Urkurin pitää osata käyttää soitintaan monipuolisesti, ja osata rekisteröidä (valita urkujen sointivärit) niin, että urkujen sointi tukee laulua. Ei liian hiljaa ja heppoisesti eikä liian kovaa ja kireästi. Trio-soiton (soittotapa, jossa melodiaääni soitetaan eri rekisterillä kuin säestysäänet) moni unohtaa liturgisen soiton tentin jälkeen tai päätyy rekisteröimään väärin: melodian kovaa ja säestyksen heiveröisesti, jolloin soitto ei tue laulua enää lainkaan.

Eväitä onnistumiseen: rytmi, esilaulaja, muut soittimet

Soiton ja laulun täytyy hengittää. Soittajan täytyy itse laulaa, ja ainakin olla laulavinaan voidakseen hengittää yhdessä laulavan seurakunnan kanssa. Ja soittaja voi, ja hänen pitää, soittamalla ohjata ihmiset hengittämään oikeassa kohdassa. Hengittämisen lisäksi soitossa ja laulussa tärkeintä on rytmi. Poljento. Svengi. Musiikki elää siitä, että se sykkii. Jos soitto on tasapaksua ja latteaa, siitä puuttuu rytmi – ja sen mukana kaikki.

Hyväkään soittotaito ei poista sitä tosiasiaa, että isossa tilassa yhdessä laulamiseen tarvitaan esilaulaja tai esilauluryhmä. Kun jumalanpalveluksessa on mukana kuoro, veisuu kajahtaa heti komeammin. Aina ei kuoroa ole saatavilla. Silloin on, sanoisin, että on välttämätöntä, että paikalla on esilaulaja. Ja, että esilaulaja laulaa mikrofoniin. Laulumikrofoniin. Myös soittajia soisi olevan mukana jumalanpalveluksissa nykyistä useammin. 

Keskustelua ei tarvitsisi käydä akselilla urut vai muu soitin, vaan urut ja muut soittimet. Omalla urallani parhaita kokemuksia ovat olleet ne, kun olen saanut soittaa virsiä yhdessä lyömäsoittimien tai sähkökitaran kanssa. Eikä tämän tarvitse olla edes resurssi- tai rahakysymys: Suomesta löytyy kaikilta vähänkään isommilta paikkakunnilta ihmisiä, jotka harrastavat viulun huilun tai jonkun muun soittimen soittamista. Moni heistä tulisi ihan mielellään kirkkoon soittamaan virsiin melodioita – jos joku vain pyytäisi.

Tajua tilanne! 

Kaikkein tärkeintä virsisoitossa on tilannetaju. Jos isossa kirkossa on vähän väkeä, voi olla toimiva ratkaisu siirtyä pois urkuparvelta, ja soittaa vaihteeksi pianolla tai kitaralla. Kiirastorstaina on soitettava eri tavalla kuin ensimmäisenä adventtina. Sua kohti Herrani soitetaan eri tavalla kuin Soi kunniaksi Luojan. Ja joskus voi jättää kokonaan säestämättä ja siirtyä seurakunnan keskelle johtamaan veisuuta – laulamalla. Itselleni koskettavimpia hetkiä ovat olleet ne, kun olen jättänyt osan ehtoollisvirttä soittamatta, jatkanut laulaen ja lähtenyt itse ehtoolliselle. Seurakunta on veisannut ympärilläni ja minä olen saanut polvistua Herran pöytään.

Näin sen pitäisi mennä, kaikilla soittimilla.

"Mä en tiedä, mitä siellä pitää tehdä"

Viime sunnuntaina messussa oli läsnä noin 100 seurakuntalaista, joista ehkä 70 oli rippikoululaisia. Tavallisten seurakuntalaisten joukkoon kuului kirkkoon erityisesti kutsuttuja syntymäpäiviään viettäviä vanhuksia. Meitä vielä tavallisempia oli paikalla siis kourallinen.

Koska saavuin messuun vasta johdantosanojen jälkeen, yritin hiipiä kirkkosaliin mahdollisimman huomaattomasti ja jouduin istumaan rankimmalle rippikoulusektorille. Vieressäni istui pitkätukkaisia, pitkäsäärisiä teinejä, joita kovasti hihitytti.

Harvoin tarjoutuu tuollaista tilaisuutta seurata messun aikana nuorten käyttäytymistä. Eivät osanneet teinit etsiä virsien numeroita, eivät osanneet yhtyä yhdessä luettaviin osiin. He nousivat seisomaan, kun huomasivat muidenkin niin tekevän, mutta käyttäytymisestä näki, että eivät ymmärtäneet miksi. Rippikoululaiset oli kuitenkin huomioitu messussa, mm. johdantosanoissa ja esirukouksessa.

Sellaistahan se aina on rippikoululaisten kanssa. Aina ei vain voi voittaa. Harmillista on se, että pihalla olemisesta jää usein kokemus ulkopuolisuudesta, siitä, että messu on joidenkin toisenlaisten ihmisten juttu.  Kuitenkin on varsin pienellä vaivalla voidaan tehdä paljon rippikoululaisten hyväksi.

Teen kolme ehdotusta. Pitäkää niitä ennemmin keskustelunavauksina kuin lopullisen totuuden julistuksina. Älkääkä kukaan syyllistykö - tiedän, että teette parhaanne työssänne.

1. Rippikoululaisille oma käsiohjelma, jossa selitetään messun eri osien merkitystä, eri symboleja ja käyttäytymistä. Messun on tarkoitus olla inklusiivinen sillä tavalla, että kaikki seurakunnan jäsenet voivat osallistua siihen juuri sellaisina kuin he ovat. Jotkut seurakuntalaiset ovat messussa kävijöinä aloittelijoita ja he tarvitsevat enemmän tukea kuin kokeneet konkarit. Oma käsiohjelma, jonka ystävällinen vahtimestari tai seurakuntalainen, tai peräti isonen, antaa kirkkoon saapuessa, voi vähentää vierauden kokemusta.

Tehdäänhän lapsillekin omia käsiohjelmia, joissa on mm. väritystehtäviä. Rippikoululaisen käsiohjelman ensimmäisen version voisi antaa isosten tehtäväksi. Heillä on vielä tuoreessa muistissa se, mitä tarkoittaa olla pihalla.

2. Messuchat. Kirkon yhteinen verkkotyö, tai vaikka pääkaupunkiseudun seurakuntayhtymät, voisivat avata nuorille messuchatin, jossa päivystäisi nuorisotyöntekijä tai pappi huhti-toukokuun sunnuntaisin klo 9-14. Nuori voisi kysyä chatissa mitä tahansa messuun liittyvää juuri silloin, kun häntä jokin askarruttaa eikä vasta myöhemmin. Useimmilla nuorilla alkaa olla älypuhelin, jolla kysymykset voi esittää jo heti messun aikana tai sen jälkeen.

3. Ohjeiden antaminen. En yleensä kannata sitä, että messussa paljon selitellään tai ohjeistetaan, mutta joskus se on välttämätöntä. Ohjeita voi antaa lyhyesti ja yksinkertaisesti (esim. "Uskontunnustuksen sanat löytyvät virsikirjan takasisäkannesta. Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme...") Ohjeiden antaminen ei auta vain rippikoululaisia vaan myös monet muut seurakuntalaiset tuntevat olonsa turvalliseksi, kun heitä ohjeistetaan. Eikä ohjeista ole mitään haittaa kokeneelle messukävijällekään.

Keväällä eräässä messussa kuulin vahingossa kahden takanani istuvan seurakuntalaisen keskustelun.
- Mennään tuonne ehtoolliselle.
- Emmä taida.
- Tuu nyt vaan.
- Emmä.
Hetken hiljaisuus.
- Mitä sä nyt. Ei se ole mitään kummallista.
- Tota. Kyllä haluaisin, mutta kun mä en tiedä, mitä siellä pitää tehdä.

Ja siihen penkkiin hän jäi istumaan, kun toinen meni ehtoolliselle.