Ehtoollisen vaikutus

Kiirastorstain innoittamana olen jälleen kerran miettinyt sitä, miten ehtoollinen vaikuttaa ihmiseen.

Katekismuksessa sanotaan: "Ehtoollisen lahja, syntien anteeksisaaminen, annetaan meille niissä sanoissa, jotka meille sakramentin saadessamme lausutaan: ”sinun puolestasi annettu”. Kun uskomme nämä sanat ja otamme vastaan leivän ja viinin, nautimme hengellisen aterian, joka uudistaa elämämme ja lisää meissä rakkautta lähimmäisiimme.- - Ehtoollista nauttimalla pysymme Kristuksessa ja hän pysyy meissä. Kristuksen ruumis, elämän leipä, ruokkii ja vahvistaa kasteessa alkanutta hengellistä elämää. Kristuksen veri, kuolemattomuuden lääke, parantaa meitä ja lahjoittaa meille iankaikkisen elämän." 

Katekismuksen lupaus ehtoollisen vaikuttavuudesta on melkoinen: ehtoollinen on hengellinen ateria, joka uudistaa elämämme, lisää meissä rakkautta lähimmäisiin, vahvistaa hengellistä elämää, parantaa meitä ja lahjoitaa iankaikkisen elämän. Osa ehtoollisen vaikutuksista on sellaisia, joita on mahdoton havaita tai jotka näkyvät vasta tuonpuoleisessa elämässä. Rakkaus lähimmäisiin, elämän uudistuminen ja parantuminen ovat kuitenkin asioita, joita pitäisi voida havainnoida jo tässä elämässä. 

Ensimmäisen kerran tämä ajatus pysäytti minut, kun kerran olin Malmin kirkossa jakamassa ehtoollista. Malmin kirkossa kävi (ja ehkä käy vieläkin) paljon vanhuksia joka sunnuntai. Yhtäkkiä oivalsin, että jos ehtoollinen oikeasti vaikuttaa ihmiseen, vaikka vain mikrogramman tuhannesosan verran, sitä vaikutusta pitäisi olla havaittavissa juuri sellaisissa mummoissa ja papoissa, jotka joka sunnuntai käyvät ehtoollisella Malmin kirkossa. Aloin katsoa heitä uusin silmin, tutkien ja heiltä oppien. 

Vierailulla Helgeandin seurakunnassa

Kirkkosali oli tummasävyinen ja karu. Sellaisessakin voi toimia iloinen jumalanpalvelusyhteisö sunnuntaiaamuisin.

Vieläkin on vähän pökertynyt olo ilon ja keskustelun täyttämästä viikonloopusta Ruotsin Lundissa ja Helgeandin seurakunnassa. Fredrik Modeus tuli sinne papiksi 1990-luvun loppupuolella. Hän huomasi, että seurakunnassa työalat olivat irrallisia saaria ja ainoa työntekijöitä yhdistävä asia oli työntekijäkokous, johon siihenkään lastenohjaajat eivät osallistuneet. Kaikki työalat hoidettiin hyvin, mutta seurakunta ei ollut yhteisö.

Tästä lähti kokeilu ja kehittäminen, jonka seurauksena Helgeandin seurakunnassa toimii tällä hetkellä jumalanpalvelusryhmiä, jotka kukin vuorollaan ovat mukana suunnittelemassa ja järjestämässä messua. Messu on enemmän seurakunnan yhteinen juttu. Modeuksen opit ovat levinneet Ruotsin kirkossa melko laajalle ja niitä sovelletaan "överallt". Modeuksen kirjan Mod att vara kyrka suomenkielinen referaatti on luettavissa täällä.

Suomessa Helgeandissa opittua on sovellettu Haapajärven seurakunnassa. Siellä noin 80 seurakuntalaista toivottaa tulijan tervetulleeksi kirkkoon, lukee tekstejä, kirjoittaa ja lukee esirukouksen, osallistuu saarnan valmistamiseen. ja keittää kirkkokahvit.

Helgeandin seurakunnan messussa oli palvelutehtävissä myös lapsia. He jakoivat kirkkoon saapuville lapsille lasten käsiohjelman (jossa näytti olevan värityskuvia), lukivat lasten johdannon messun alussa ja jakoivat kynttilöitä, joita ehtoolliselta tulevat seurakuntalaiset sytyttivät. Synnintunnustuksesta uhrivirteen asti lapsilla oli mahdollisuus osallistua lastenjumalanpalvelukseen toisessa huoneessa, jonne kuljettiin kirkon läpi alttarin vierestä.

Myös nuoria oli mukana: kaksi nuorta kantoi kynttilöitä evankeliumikulkueessa ja kattoi ehtoollispöydän.

Ennen messun alkua seurakuntalainen toivotti kaikki tervetulleeksi ja antoi käytännön ohjeita messun viettämisestä. "Jag heter Eva", hän esitteli itsensä ja kertoi olevansa messun jälkeen tavattavissa kirkon eteisessä, jos joku haluaa lisää tietoa seurakunnan toiminnasta.

Koko messussa oli erittäin vieraanvarainen ja tervetulleeksi toivottava tunnelma. Messun jälkeen pappi kätteli kaikki ovella. Kun tulin hänen kohdalleen, hän kysyi: "Olenko nähnyt sinut täällä aikaisemmin?" Olin positiivisesti yllättynyt. Uusien kasvojen tuleminen kirkkoon siis huomataan, vaikka kirkko oli lähes täynnä. "Kiva, että olit täällä", pappi sanoi, kun kerroin, että kuuluin siihen uteliaiden suomalaisten ryhmään. Muutenkin kaikkien puheessa toistuivat usein sanat "kul" ja "roligt". 

Messun mukava ilmapiiri näkyi muuallakin: jos jokin asia ei mennyt ihan suunnitelman mukaan, ei se jäykistänyt ilmapiiriä eikä kukaan kauhistunut. Ihmiset hymyilivät paljon ja iloitsivat toistensa tapaamisesta. Kirkkokahville, jotka järjestetään joka sunnuntai, osallistui noin puolet messussa olleista.  

Muuten se oli ihan tavallinen messu. Seurakuntalaisia oli vain useampia sitä tekemässä.

Kutsumisesta

Tällä kertaa tarjoan kirjoitustilaa Timo-Matti Haapiaiselle, joka on tänään on viimeistä päivää töissä samassa kerroksessa kanssani. Timo-Matti on ollut Tiellä - På väg -jumalanpalveluselämän kehittämishankkeen koordinaattorina ja siirtyy huomisesta alkaen edistämään kirkon missiota strategian ja tulevaisuusvisioiden parissa.  

Jp-elämän kehittämishankkeessa Timo-Matti on nähnyt miten 42 seurakuntaa taistelee kehittääkseen messua. Seurakunnat ovat valinneet erilaisia kehittämiskohteita. Matkan varrella on nähty monenlaista: joissakin seurakunnissa osallistujia messuissa on jopa 20% entistä enemmän, joissain on työntekijöiden motivaatio kasvanut, joissain on nähty valoa viestintäasioissa. Joissain homma kehittyy nopeammin, joissain hitaammin. Jossain on jouduttu lykkäämään kehittämistä tulevaisuuteen jostain yllättävästä syystä. 

Messu on aitoa vastakulttuuria, joka tarjoaa ihmiselle jotain sellaista, mitä muualta ei saa. Messu ei kehity omalla painollaan vaan se tarvitsee panostamista. Messu tarvitsee ihmisiä, jotka vievät viestiä eteenpäin, kutsuvat toisia mukaan. 

KUTSU

 Kävin poikani kanssa kesällä yleisurheilukoulussa. Syksyllä oli seuran yhteinen kesäkauden päätösjuhla, johon kutsuttiin yleisellä kutsulla. Ajattelin jättää juhlan väliin, emmehän ole mitään varsinaisia seura-aktiiveja – ainakaan vielä. 

Hieman myöhemmin tuli kohdennettu kutsu: ettekö tulisi, kun poika saa palkinnonkin muistoksi kesästä. Ilmoittauduin välittömästi, ja juhlissa oli mukavaa. Tapasin myös muista yhteyksistä tuttuja ihmisiä. Eivät kaikki muutkaan mitään huomattavia seura-aktiiveja olleet. Ainakaan vielä.

Kokemus pani miettimään viestejä, joita annan messusta ja messussa. Lähetänkö yleisiä viestejä vai sellaisia, joiden myötä ihminen voi kokea, että juuri hänen läsnäolonsa on tärkeä? Riittääkö se, että asia tulee sanottua, vai onko tavoitteena saada yhteisö kokoon?

Äiti Teresan kerrotaan laskeneen suurtakin väkijoukkoa näin: ”Yksi, yksi, yksi, yksi…” Henkilökohtainen huomioiminen luo kokemuksen merkittävyydestä. Tämä pätee myös kutsumisen suhteen. Lauantainen tekstiviestikierros voi tuoda kirkkoon enemmän ihmisiä kuin rivi-ilmoitus lehdessä.

Meidät on kutsuttu kutsumaan. Kaikki eivät ole vielä kutsua kuullet. Vielä.

Timo-Matti Haapiainen 

- - -
P.S. Timo-Mattiin voi tutustua myös Vantaan Laurin jutussa ja Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa. 

Rakas messu

Tässä blogissa kirjoittelen omiani, mutta välillä kutsun myös jonkun muun kirjoittamaan ajatuksiaan messusta. Ensimmäisenä vierailijana näissä kutsuissa on Outi Lantto, johon olen tutustunut Malmin seurakunnassa. Olimme siellä työtovereita ja huomasin, että Outia innosti ja motivoi messu - kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monipuolisuudessaan. Alla Outi kertoo, miten messu tuli rakkaaksi.

Outin kirjoitus herättää pohtimaan, miten messu voisi tulla tärkeäksi myös nykyään nuorille ja aikuisillekin. Onko jotain mitä me työntekijät voimme tehdä? Onko se riippuvainen kotikasvatuksesta?

RAKAS MESSU 

Vasemmalla, noin kirkon puolivälissä, lähempänä sivu- kuin keskikäytävää – en tiedä, miksi näin valitsin, mutta tuo sijainti vakiintui tavallisimmaksi istumapaikakseni jumalanpalveluksessa. Lukioikäisenä katseeni kiersi Lennart Segerstrålen freskon yksityiskohdissa kun kuuntelin enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena saarnaa. Vaikka saarnatuolista toisinaan selvästi vihjattiin, että herätysliikkeeseen kuulumattomana olen armon ulkopuolella, ei se vieroittanut minua jumalanpalveluksesta. Kahtiajako oli asia, mihin me seurakuntanuoret olimme tottuneet, olemaan ”heitä”. 

Nuorten kanssa järjestettiin varttikirkkoja ja pari yömessua, laulettiin veisuja kitarasäestyksellä, mutta sunnuntaisin tultiin seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tuskin virret lempimusiikkiamme olivat, mutta niiden kautta syntyi yhteys muuhun kirkkoväkeen.

Kotikirkko jäi Rovaniemelle lukion jälkeen, Helsingissä tutuiksi tulivat Töölön kirkot, satunnaisesti muutkin. Oudolla paikkakunnalla tuttu jumalanpalvelus antoi turvaa ja tietoisuuden yhteydestä, vaikken muista kirkossa keneenkään tutustuneenikaan. Ulkomailla asuessani kävin jumalanpalveluksessa harvemmin, mutta aina kirkkoon mennessäni tiesin, että siellä olen kotonani, vieraissakin sävelmissä oli riittävästi tuttua, rukousyhteys syntyi paikallisella kielellä.

Kotiinpaluun ja elämänmurrosten myötä kasvoi kaipuu jokaviikkoiseen kirkossakäyntiin. Erityismessujen vetovoima tehosi hetken, mutta niiden levottomuus alkoi vähitellen kiusata ja askeleet suuntautuivat oman seurakunnan ”tavalliseen” sunnuntaiaamun messuun ja siellä vapaaehtoiseksi maallikoksi.

Se, että messu oli tullut niin rakkaaksi, oli merkittävä tekijä päätöksessä lähteä viimein opiskelemaan teologiaa. Valmistuttuani työhaastattelussa minulta kysyttiin, miten perhe-elämäni kestäisi papin työajat. Vastasin, että sunnuntaiaamuna olisin joka tapauksessa messussa.

Papin viikon hienoin hetki on se, kun alkuvirren jälkeen liturgina kääntyy toimittamaan alkusiunauksen. Monet tutut kasvot kertovat hyväksynnästä, ja saavat nöyräksi: tämän messun haluan toimittaa niin hyvin kuin vain osaan, rukoillen ja keskittyen.

Iloitsen, että partiolaisena ja seurakuntanuorena totuin seurakunnan yhteiseen jumalanpalveluselämään, ja kiitän nuorisopappejani ja nuorten kuoroa johtanutta kanttoria, että meitä kutsuttiin ennakkoluulottomasti myös messuja suunnittelemaan ja niissä palvelemaan. En tiedä, olisinko muuten löytänyt jokaviikkoisen messun voimanlähteeksi elämääni. Rukous, raamatunluku ja opetus, ehtoollinen ja yhteinen veisuu toisinaan vielä messun jälkeisellä seurustelun sakramentilla täydennettynä – mikä voisi olla parempi tapa lähteä uuteen viikkoon ja arjen palvelukseen? 

Outi Lantto 

Messu kirkkoherranvaalin vaalinäytteenä

Kolmatta sunnuntaita istun kotiseurakuntani messussa katselemassa ja kuuntelemassa kirkkoherraehdokkaita. Seurakuntalaisena saa osallistua kirkkoherran valitsemiseen vain muutaman kerran elämässään ja siksi olen pyrkinyt ottamaan tämän tehtävän vakavasti.

Kirkkoherraehdokkaat ovat vanhan tavan mukaan kukin pitäneet messun seurakunnan pääkirkossa. Messun jälkeen ehdokkaalla on ollut mahdollisuus esittäytyä noin kymmenen minuutin ajan. Kirkkokahveilla ehdokkailta on saanut kysellä kaikenlaista.

Ehdokkaiden lisäksi olen arvioinut tätä prosessia ja näitä tilaisuuksia. Ensimmäinen ja ehdoton kokemukseni on, että messu on huono tilanne kirkkoherran esittäytymistilaisuudeksi. Messu on ensisijaisesti hengellinen tilaisuus, jonka keskiössä on Jumalan kohtaaminen Sanassa ja sakramentissa. Kirkkoherraehdokas joutuu vaikeaan tilanteesen, jossa hän messua toimittaessaan joutuu ratkaisemaan dilemman Jumalalle ja seurakunnalle puhumisen välillä. On vaikea puhua Jumalalle luontevasti samalla kun yrittää tehdä vaikutuksen seurakuntalaisiin. Tämä tilanne johtaa kummallisiin liturgisiin ratkaisuihin, joissa häviäjänä on se seurakuntalainen, joka tulee kirkkoon saamaan hengellistä ravintoa.

Esittäytymispuheenvuorot ja kirkkokahvien kyselytunnit sen sijaan ovat antaneet hyvän kuvan kirkkoherraehdokkaan vuorovaikutustavoista ja päätöksentekoa ohjaavista arvoista.

Toivottavasti tulevaisuudessa päästään tilanteista, missä messua käytetään keppihevosena, jolla hallinto ratsastaa.

Kirkkokahvilla ehdokkaan vastauksia kuunnellessa

Ensimmäinen adventti, ensimmäinen kirjoitus. Hoosianna.

Tänään vietetään ensimmäistä adventtia ja alkaa uusi kirkkovuosi. Sen kunniaksi aloitan uuden blogin, joka liittyy sunnuntaipäiviin, messuun ja jumalanpalveluksiin.
Kävin tänään kotiseurakuntani Oulunkylän kirkossa yhdessä muiden kanssa laulamassa Hoosiannaa ja viettämässä Oulunkylän kirkon 40-vuotisjuhlia. Siellä penkissä istuessani havahduin, jälleen kerran, siihen, että messu herättää minussa aina paljon ajatuksia, tunteita ja kysymyksiä. Minulla ei kuitenkaan ole paikkaa, missä niitä pohtia.
Toinen syy blogin perustamiseen nousee siitä, että työskentelen jumalanpalveluksen ja spiritualiteetin parissa. Näistä asioista kaivataan keskustelua, mutta se keskustelu mihin työssäni on mahdollisuus on pientä ja ohimenevää. Kolmen ensimmäisen kuukauden aikana tässä spiritualiteettisihteerin työssä en ole messun sisältöihin liittyvistä asioista keskustellut, aidosti, dialogisesti, keskustellut kuin muutaman tunnin. Jotta asiat menisivät eteenpäin ja keskustelisimme, turvaudun tähän tuttuun välineeseen: blogiin.
Olen vuosien varrella pitänyt monia erilaisia blogeja. Tästä olisi tarkoitus tehdä ns. kutsublogi. Kirjoittelen itsekin, mutta tulen pyytämään kirjoituksia myös muilta. Jos jo heti tunnet kutsumusta avata sanaisen arkkusi ja antaa näppäinten laulaa, voit lähettää minulle kirjoituksesi vaikka heti. Lupaan julkaista kaiken, mikä ei riko lakia eikä hyviä tapoja.
Blogin kommentointi on keskustelua. Ole rohkea ja kommentoi. Keskustelemalla asiat kehittyvät. Tänään Oulunkylän kirkolla kirkkokahveilla eräs kirkon tilojen toteutukseen osallistunut arkkitehti pohti sitä, miten kirkko on 40 vuoden aikana muuttunut. Tilojen käyttötarkoitusta on muutettu, sisustusta on uusittu. Muutos on lähtenyt liikkeelle keskusteluista. Kommentoimalla siis muutos etenee.
Kolmaskin syy tämän blogin aloittamiseen minulla on. Messu on kuin valtava aarrearkku. Avaamalla sen kannen ja pysähtymällä sen sisällön aarteiden ääreen rikastumme. Rikastuminen ei tietenkään ole aineellisen vaurauden kasvua vaan sitä tunnetta, kuinka köyhyys vähenee. Mutta tässä olisi jo ihan oman blogikirjoituksen aihen, joten siihen palaan myöhemmin.