Vesisäiliö, ei kanava

Viime aikoina olen lukenut paljon erilaista messuun liittyvää kirjallisuutta. Niissä on usein hyviä lainauksia tai tiivistelmiä. Ryhdyn nyt jakamaan niitä teidän kanssanne siinä toivossa, että ne innostavat ja ilahduttavat myös teitä.

Tänään luin katsastuskonttorilla Robert Atwellin kirjaa The Good Worship Guide - Leading liturgy well (Canterbury Press 2013). Sivulla 62 löytyy seuraava lainaus:

Jos olet viisas, yrität muistuttaa enemmän vesisäiliötä kuin kanavaa. Kanavan kautta vesi jatkaa kulkuaan eteenpäin sitä mukaa kuin sitä kanavaan tulee. Vesisäiliö sen sijaan odottaa, että se ensin täyttyy, ja vasta sitten se tulvii yli. Itseään köyhdyttämättä se jakaa vettä eteenpäin. Tämän päivän kirkossa meillä on monia kanavia, mutta harvoja vesisäiliöitä. 

                                                                          Bernhard Clairvauxlainen (1090-1153)

Jotain he tekevät oikein!

Pieni päivitys Lontoosta, jossa tänään vierailin Holy Trinity Bromptonin kirkossa jumalanpalveluksessa. Itse asiassa kävin siellä kaksi kertaa. Holy Trinity Brompton - tai HTB niinkuin sisäpiireissä sanotaan - on yksi Lontoon monista ns. vaihtoehtoisista jumalanpalveluspaikoista. Kaikkiaan HTB järjestää jumalanpalveluksia neljässä toimipisteessä. Brompton Roadin kirkossa, pidettiin tänään neljä jumalanpalvelusta täydelle salille.

Jotain he siis tekevät oikein, koska ihmiset tulevat.

Matkakumppaneitteni Ullan ja Teijan kanssa osallistuimme aamuvirkkujen jumalanpalvelukseen klo 9.30. Se oli profiililtaan ns. perheystävällinen jumalanpalvelus ja ennen jumalanpalveluksen alkua lapset juoksentelivat iloisesti pitkin kirkkoa. Paikka oli lapsille selvästikin tuttu ja turvallinen. Kirkkosalin takaosassa tarjoiltiin aamiaista. Pöydät notkuivat sämpylöitä, pikkuleipiä, kakkuja, kahvia ja teetä. Niistä sai maksaa, jos halusi.

Jumalanpalvelus alkoi logomaisella videolla, jonka keskeinen viesti sanottiin hunajaisella naisäänellä: "Tervetuloa Hänen eteensä, joka rakastaa meitä kaikkia valtavan paljon". Skriinit olivat tärkeässä roolissa koko jumalanpalveluksen ajan ja laulujen sanat ja Raamatun teksti heijastettiin niille. Jumalanpalveluksen aikana katsottiin pari muutakin videota.

Ensimmäinen laulu oli ylistyslaulu, jota noin parikymmentä lasta kokoontui eteen näyttämölle laulamaan ja leikkimään. Mukana oli myös karvainen maskotti. Sitten lapset lähetettiin omiin lapsille suunnattuihin ohjelmiinsa.

RENTO MEININKI

Jumalanpalveluksen alkupuoli laulettiin bändin säestämänä yksinkertaisia ylistyslauluja ja ihmiset osallistuivat sekä laulamalla että nostamalla käsiään. Samaan aikaan vallitsi suuri vapaus: ihmiset tekstailivat kännykällä, kävivät ulkona soittamassa jonkun puhelun ja joivat teetä tai kahvia. Rento meininki. Liturgisia osia oli vain vähän ja niitä oli muokattu voimakkaasti. Rauhantervehdys oli ilmeisesti tärkeä. Sen aikana käteltiin ja juteltiin vieruskaverin kanssa. Kuulin, että vieressäni istuva nuori nainen käy HTB:ssä joka viikko.

Saarna oli neljäs osa sarjasta, joka käsitteli Johanneksen ensimmäistä kirjettä. Se ei siis seurannut kirkkovuoden tekstejä, vaikka Englannin kirkolla muuten on samalla tavalla etenevät evankeliumikirja kuin meillä.

Myöhemmin illalla menin samaan kirkkoon vielä uudestaan päivän viimeiseen jumalanpalvelukseen, koska halusin nähdä, miten eri jumalanpalvelukset eroavat toisistaan. Kun tulin kirkolle oli edellinen klo 17 alkanut jumalanpalvelus juuri päättymässä. Sen jälkeen porukkaa jäi paljon kirkkosaliin. Ihmiset juttelivat ja halailivat. Jotkut selvästi syventyivät vakavaan keskusteluun. Jotkut rukoilivat yhdessä. Oikeastaan takit puettiiin päälle vasta, kun päivän viimeinen klo 19 jumalanpalvelus alkoi.

Jos aamulla oli ollut liikkeellä lapsiperheitä ja nuoria aikuisia, illalla seurakunta oli iäkkäämpää. Enemmistö oli sellaisia keski-ikäisiä tätejä ja setiä kuin minäkin. Meininki oli pitkälti sama kuin aamulla, vaikka jumalanpalvelusta johtava pastori oli eri ja ylistyslauluja johtavassa bändissä soittivat eri ihmiset. Laulut olivat kuitenkin samat. Ja samoin saarnaaja ja saarna.

MYÖS TOISENLAISIA TARVITAAN 

Miksikö kerroin tästä näin pitkästi? En siksi, että olisi innostunut tällaisista jumalanpalveluksista. Parhaiten tulen ravituksi tavallisessa ja yksinkertaisessa messussa. Mutta se on lienee selvää, että kaikki eivät löydä tietään messuun. Tavallisen kello kymmenen messun rinnalle tarvitaan myös toisenlaisia messuja ja jumalanpalveluksia.

Ja täällä HTB:ssä ne tekevät jotain oikein, koska joka sunnuntai kirkko täyttyy neljä kertaa ja ihmiset halailevat toisiaan messun jälkeen.

HTB ei ole ohimenevästä ilmiöstä. Tämä on alkanut jo vuonna 1985. Kysymys on pitkäjänteisestä työstä, jossa tavoitteet ovat pysyneet vakaina ja jumalanpalvelus on selvästi yhteisön tärkeä kokoontuminen. Yhteisöä vahvistetaan lisäksi mm. uusien tulokkaiden perehdyttämispäivällisillä tai iltamessun jälkeen pidettävillä Connect lounge -tilaisuuksilla, joissa ihmisiä autetaan löytämään itselleen merkityksellinen palveluryhmä. Alfa-kurssit ovat myös HTB:stä lähtöisin.

Kun käytte Lontoossa työ- tai lomamatkalla, ottakaapa aikaa ja käykää kirkossa, vaikka täällä HTB;ssä.

Tässä linkki niille, jotka jaksoivat lukea tämän loppuun asti http://www.htb.org/

Samaa kaikille vai erityistä erityistapauksille?

Syyskuun alkupuolella vietin yhden aamupäivän seminaarissa, jossa pohdittiin ns. erityismessuja. Se oli seminaari, joka synnytti paljon ajatuksia. Erityismessulla tarkoitetaan usein sellaista jumalanpalvelusta, joka on muodoltaan tai rakenteeltaan erilainen kuin tavallinen ns. pääjumalanpalvelus.

Näitä uudenlaisia jumalanpalveluksen muotoja on alkanut pulpahdella myös Suomessa. Ev.lut. kirkkomme liturgisen tradition rinnalle on tullut uusia ituja. Gospelmusiikki, Afrikkalainen gospelmessu ja Tuomasmessu ovat luoneet pohjaa ja tilaa myös Metallimessulle, Pop-messulle, Agricolamessulle, Valon messulle ja monille muille uusille messuille ja start-up yhteisöille. Myös ristiriidat ja opilliset eroavaisuudet ovat joskus toimineet jumalanpalvelusyhteisön synnyttäjinä.

Tilanteessa, missä tavataan sanoa messusta, että ”eihän siellä kukaan käy” huomataan, että jumalanpalveluskulttuuri on eriytynyt niin, että jokainen etsivä löytää omaan tyyliinsä sopivan messun ja kävijöitä saattaakin olla enemmän kuin luullaan. Tilastointi näyttää alaspäin laskevia käyriä, mutta saattaa olla niinkin, että seurakuntien tilastointitapa ei enää vastaa jumalanpalveluselämän todellisuutta.

On vaikea, ehkä jopa mahdoton, löytää yhteinen nimittäjä kaikille uusille messuille. Yhdessä uutta on musiikin tyyli, toisessa erilainen kokoontumispaikka kuten kahvila tai koti ja kolmannessa seurakunnan organisaatio.

YHTEISÖNSÄ OLOINEN MESSU 

Sama ilmiö esiintyy maailmallakin. Siellä erilaisuutta on vielä enemmän kuin meillä. Usein erilainen messu siellä perustuu jumalanpalvelusyhteisöön eli niihin ihmisiin, jotka messussa käyvät. Meilläkin Tuomasmessu on profiloitunut etsivien ja epäilevien ihmisten messuksi. Agricola-messu tai Pyhän sydämen kappelin iltamessu ovat arkipäivän vaihtoehto.  Luostariyhteisöllisyys nostaa päätään myös täällä Suomessa ja luostarisolujen ympärille syntyy myös jumalanpalvelusyhteisöjä.

Melko vähän meillä on vielä sellaisia jumalanpalvelusyhteisöjä, jotka haluavat kokoontua sellaisissa tiloissa, jotka eivät muistuta kirkkoa. Ehkä nekin ovat kasvamaan päin.

Kovin kauas perinteistä meillä Suomessa eivät useimmat kokeilevista tai vaihtoehtoisista messuista ole erkaantuneet. Evankeliumikirjaa käytetään, kirkkovuotta seurataan ja Isä meidän -rukous rukoillaan käsikirjan sanoin.

Suomessa keskustelua on käyty lähinnä vastakkainasettelulla henkilöseurakunta – paikallisseurakunta. Vastakkainasettelu kaventaa keskustelua ja estää huomaamasta, kuinka laajasta jumalanpalveluselämän muutoksesta on kysymys.

"EIHÄN SIELLÄ KUKAAN KÄY"?

Kuitenkin suurimpia jumalanpalvelusyhteisöjä, ainakin kävijämäärien perusteella, ovat edelleen ne, jotka kokoontuvat sunnuntaiaamuisin seurakunnan kirkkorakennuksessa. Arviolta 50 000 ihmistä kokoontuu messuun joka sunnuntai. Erityismessuja ja ns. perinteisiä messuja ei tule asettaa toistensa vastakohdiksi. Uudenlaiset messut eivät ole pois seurakunnan yhteiseltä messulta.

Pitää vain muistaa, että seurakunnalla tulee olla sellainen messu, johon kaikki ovat tervetulleita. Sellainen messu, joka mahdollisimman laajasti puhuttelee seurakuntalaisia ja johon lapset, nuoret ja mummot ovat yhtä tervetulleita.    

Kirkot pyrkivät kohti yhteyttä - ja erilaisuutta

Ekumeenista työskentelyä tehdään erilaisissa verkostoissa, jotka kokoontuvat pidempiin ja lyhyempiin kokouksiin useimmiten jonkin teeman ympärille. Harvan verkoston teemana on itse ekumenia: sen sijaan tavoitellaan yhteistä ymmärrystä tai ainakin keskustelua viestinnän, jumalanpalveluksen, oppilaitostyön tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden verkostoissa. Nämä verkostot ovat syntyneet pikkuhiljaa viime vuosikymmenien aikana eivätkä ne aina suinkaan toimi ekumeenisten kattojärjestöjen kuten Kirkkojen maailmanneuvoston tai Luterilaisen maailmanliiton sateenvarjon alla, vaan täysin itsenäisesti.

Eri kirkot luonnollisesti suhtautuvat yhteisiin pyrkimyksiin eri tavoin sen mukaan, mikä kirkko on kysymyksessä ja minkä aiheen parissa liikutaan. Samaan aikaan kun toisaalla etsitään ja kirjataan yhteisiä työn tekemisen periaatteita, saatetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa tavoitella oman erityislaadun näkymistä. Saksassa ja USAssa on vuosia tehty työtä juuri yhteisten kirkkovuoden tekstien hyväksi ja myös joidenkin rukousten ja tekstien yhteisten sanamuotojen hyväksi. Viime vuosina Vatikaani on kuitenkin tahtonut toisin: että katoliset tekstit eroaisivat muiden teksteistä. He eivät halua uskovien hämmentyvän yhteisistä sanoituksista.

Societas Liturgican konferenssissa pyrkimys yhteistä kohti oli selkeä. Se on toinen syy, miksi Societas Liturgica on olemassa. Suru yllä kuvatun kaltaisista takatalvista oli yhtä suuri kuin ilo yhteistyön onnistumisesta.

EKUMEENINEN RUKOUSHETKI

Konferenssissa vietettiin päivittäin aamu- ja iltarukous. Iltarukouksia toteutettiin erilaisten perinteiden mukaan, mutta aamurukouksiin oli tehty kaava, ordo, ekumeenista rukoushetkeä varten. Se pohjautui niin vahvasti vanhoihin rukoushetkien kaavoihin, ettei eroa virsikirjastakin löytyviin rukoushetkiin juurikaan ollut.

Rukoushetkistä mieleeni jäi, juuri ekumenian näkökulmasta, kaksi musiikillista kokemusta. Konferenssia varten oli sävelletty oma kaanon (mikä oli hyvä idea). Konferenssikaanonissa oli viisi lausetta neljällä eri kielellä:
Neuer Himmel, neue Erde /
I saw the holy, new city of Jerusalem: /
Ecco la dimora di Dio /
Dieu avec les hommes /
Siehe, Ich mach' alles neu
(ks. kuva ylhäällä)

Tätä kaanonia laulettiin usein aamurukousten päätöslauluna ja musikaalinen porukka oppikin sen hyvin. Jotain jännittävää oli siinä, että kaikki lauloivat eri kieliä vuorollaan. Jotain sekavaa tuli siihen, kun sitä laulettiin kaanonissa. Mutta sellaistahan elämä on, sekavaa.

Konferenssi-kaanon kertoon yhdestä tavasta ajatella ekumeniaa. Kaikki seuraavat yhdessä hetken samaa traditiota, jota sitten vaihdetaan.

Rukoushetkissä laulettiin joskus myös Taize-lauluja. Niiden sisältämä ekumeeninen ajattelu on toisenlainen. Niissä lauletaan samoja sanoja eri kielillä yhtaikaa, jokainen oman kielensä mukaan. Mietin, mitä ekumeniasta kertoo se, että Taize-laulut kajahtivat Würzburgissa vielä konferenssikaanoniakin kauniimmin.

Näin pienistäkin asioista voi havaita, kuinka monimutkaisesta ja ristiriitaisestakin asiasta ekumeniassa on kysymys.

Jäin myös kysymään, millainen kirkko Suomen ev.lut. kirkko on. Haluaisimmeko me yhteiset tekstit ja sanamuodot toisten kirkkojen kanssa vai haluammeko luoda omiamme? Ja onko jokin sekä-että ratkaisu tähän asiaan?

Uusia sanoja etsimässä

Otsikon provokatiivinen vaatimus on tullut vastaan monta kertaa. Täällä Würzburgin konferenssissakin on kuultu monta esitystä kielestä. Kielen uudistamisen vaatimus nousee siitä, että puhuttu kieli muuttuu melko nopeasti, kirjoitettu yleiskieli muuttuu hitaammin, mutta sekin on jatkuvassa muutoksessa. 

Kieli on tärkeä osa ihmisen identiteettiä ja oikeastaan ihminen voi ymmärtää sanotun tai luetun syvämerkityksiä vain omalla äidinkielellään. Kielen kautta rakennetaan yhteisiä merkityksiä ja vain samaa äidinkieltä puhuvat voivat näin ollen luoda yhteisiä merkityksiä. Voidakseen ymmärtää liturgiaa, tai voidakseen kokea sen merkitykselliseksi, olisi saatava kokea se omalla kielellään. 

Intian katolisen kirkon (Syro-Malabar Church) jäseniä muutti runsaasti toisiin maihin 1960- ja 70-luvuilla. Vaikka he puhuivat kodeissaaan edelleen vanhaa äidinkieltään, heidän lapsensa syntyivät ja kasvoivat toisenlaisissa kieliympäristöissä eivätkä he enää löytäneet kotikirkkonsa liturgian syvämerkityksiä. Syvämerkitysten katoamisen myötä, yhteys seurakuntaan oheni. Tavoittaakseen toisen maahanmuuttajasukupolven liturgian kielen oli siis uudistuttava. 

DYNAAMINEN EKVIVALENSSI

Sebastian Madathummuriyil sanoi esityksessään, että vanhat liturgiset rukoukset on käännettävä nykykielelle dynaamisen ekvivalenssin periaattein. Alkuperäinen merkitys on ilmaistava tavalla, joka uuden tilanteen kielessä tarkoittaa samaa. Kielen on oltava yhtaikaa uskollinen vanhalle traditiolle, oltava tarkkaa tämänpäivän kieltä, mutta se ei saa menettää kauneuttaan eikä syvämerkityksiään. 

Vaikka esimerkkitapaus koski Intian katolista riitusta, se on mielestäni yleistettävissä. Maailman muutos on niin nopeaa, että nykyään jokainen sukupolvi elää kielellisesti ja kulttuurisesti eri maailmassa kuin edellinen sukupolvi. Kirkolle ei riitä, että se muutaman vuosikymmenen välein tekee uudet käsikirjat vaan uusia jumalanpalveluksen tekstejä on pyrittävä luomaan jatkuvasti. 

ELÄVÄ ELEKIELI 

Afrikkalaisia eniten yhdistävä ja tärkein kieli on kehonkieli. Luennoitsija Cas Wepener sanoi, että afrikkalainen ei yleensä puhu ilman kehon liikettä. Siksi liturginen tai jumalanpalvelusuudistus afrikkalaisissa kirkoissa trkoittaa tanssimista, laulamista, seurakunnan voimakkaita eleitä ja useiden eri instrumenttinen soittamista. Hän lainasi helluntailaista pastori Daramolaa (Redeemed Christian Church of God): "Kun me afrikkalaiset kokoonnumme yhteen  jumalanpalvelukseen, me pidämme ääntä. Se on syvällä meissä. Meidän on pidettävä ääntä ja ravistettava kehojamme (shake our bodies)". 

Tämä pakottaa katsomaan meitä kalpeita pohjoisen maan asukkaita. Afrikkalainen elekieli ei tunnu suomalaisesta luontevalta, mutta kuitenkin usein hieman kateellisin äänenpainoin puhumme afrikkalaisista jumalanpalveluksista. Millainen olise se juuri meille sopiva elekieli? Me suomalaiset varjelemme tiukasti omaa fyysistä etäisyyttämme ja välttelemme kosketusta. Mitä tapahtuisi, jos messun jälkeen toimittajat halaisivat kaikkia? Onko messussa nykyisin käytössä oleva elekieli sittenkin sellaista, mikä todella onkin meidän omaamme?

 

"Reform, renewal or revolution?" - miten uudistetaan jumalanpalvelusta?

Tämä päivä oli pitkä. Aamuyhdeksältä aloitettiin rukoushetkellä ja lopetettiin iltarukoushetkeen minuutteja vaille iltayhdeksän. Siinä välissä oli luentoa, esitystä, kahvia, hellettä, vettä, keskusteluja, kohtaamisia, ruokailua, ukkosmyrsky, luentosalien etsiskelyä ja ajattelua.

Konferenssin teema on "Liturgical reforms in the churches". Se on sinällään jo mielenkiintoinen ja keskusteluihin houkutteleva otsikko. On eroa sillä, käytetäänkö sanaa "renewal" vai "reform". Myös muita sanoja on väläytelty: "revolution" houkuttaa toisia, joitakin muita taas "evolution".

Se on selvää, että jumalanpalveluksen uudistaminen on ajankohtaista. Se on aina ajankohtaista. Se oli ajankohtainen kysymys jo Paavalin aikana. Korittinlaiskirjeestä voimme lukea, millaisia ohjeita Paavali antoi seurakunnalle jumalanpalveluselämän järjestämiseksi paremmin, oikeudenmukaisemmin. Jumalanpalveluselämän kysymykset eivät silloinkaan olleet vain järjestyksen kysymyksiä vaan käytännön ratkaisut heijastelivat aina teologisia periaatteita, uskoa. Oli, ja on, kysyttävä heijasteleeko seurakunnan yhteinen kokoontuminen myös kaikissa käytännön ratkaisuissaan Kristusta ja hänen sanomaansa? Jos ei, olisiko siinä kehittämisen paikka?

MITÄ UUTTA ON KEHKEYTYMÄSSÄ? 

Useampikin luennoitsija korosti tänään sitä, että jumalanpalvelus ei voi olla vain vanhan toistamista, eikä myöskään vain sen etsimistä "mikä toimii tämän päivänä ihmisille nyt". Jumalanpalvelusuudistuksissa on kysymys emergenssistä, kehkeytymisestä. Kirkkoina ja seurakuntina meidän tulisi pysähtyä kysymään itseltämme, mitä Pyhä Henki on nyt tuomassa esiin. Mitä on uutta on kehkeytymässä? Mikä on kirkon profeetallinen ääni tässä maailmassa juuri nyt? Ja samalla kirkon on oltava uskollinen alkuperäiselle sanomalleen ja tehtävälleen.

Kirkon historiassa on tehty ja syntynyt monia jumalanpalveluksen ja hengellisen elämän uudistuksia. Niistä voidaan huomata, että uusien käsikirjojen tekeminen on aina vain yksi vaihe uudistuksessa. Sen jälkeen on huolehdittava siitä, että uudet tekstit (tai virret) tulevat käyttöön. Uusien tekstien ja seurakuntien paikallisten käytäntöjen välillä on ainakin 300-luvulta alkaen vallinnut jännite, joka meidänkin kirkossamme on edelleen havaittavissa. Toisaalta halutaan uutta, yhteisiä ohjeita ja yhtenäistä tapaa, toisaalta halutaan tilaa paikallisille perinteille. Näyttää siltä, että tämä jännite ei koskaan poistu.  "Luovuus kukkikoon seurakunnissa, mutta noudatettakoon yhteisiä kaavoja" voisi olla sen tiivistys.

EPÄONNISTUNEEN UUDISTUKSEN VAARAT

Iltapäivän ehkä vaikuttavin raportti tuli Alankomaiden epäonnistuneesta liturgisesta uudistuksesta. Tutkijat Paul Post ja Marcel Barnard olivat tarkastelleet 1960 ja 1970-lukujen uudistuksia toinen katoliselta ja toinen protestanttiselta kannalta. Kummallakin taholla uudistuksen ihanteet nousivat vuosien 1850-1950 liturgisesta liikkeestä. Haluttiin rikkaampi ja kauniimpi jumalanpalvelus. Kirkot pitivät ihanteistaan kiinni niin voimakkaasti, että eivät huomanneet maailman muuttumista ympärillä ja niin tehty uudistus ei vastannut ihmisten tarpeisiin. Työntekijätkään eivät löytäneet enää iloa jumalanpalveluksesta vaan siitä tuli tiukkojen sääntöjen mukaan toteutettu näytelmä, jossa ei ollut uskoa. Kirkot sulki silmänsä kaikelta modernilta: modernilta taiteelta, atonaaliselta ja muulta uudelta musiikilta, uusilta innovaatioilta ja luovuudelta. Kirkkokansa vieraantui jumalanpalveluksesta. Tutkijat kuvasivat ilmiötä sanomalla, että "people became dechurched".

Tällä hetkellä Alankomaat on yksi maailman ateistisimmista maista. Tutkijoiden mielestä Alankomaiden asukkaat eivät oikeastaan ole edes ateisteja. Heille usko, uskonto ja uskonnnolliset kysymykset ovat irrelevantteja. He ovat täydellisen välinpitämättömiä. Aivan viime vuosina on alettu nähdä kirkon uuden elämän pieniä alkuja. Ne tapahtuvat vanhusten hoivakodeissa ja armeijassa.

Mitä tästä kaikesta on ajateltava (ja tässä on vain pieni ja epätäydellinen osa kaikesta tänään kuullusta)? No ainakin sen huomion voi tehdä, että jumalanpalveluksen uudistaminen, liturgian uudistaminen voi olla vaarallista. Uudistamiseen ja kehittämiseen liittyy riskejä. Uudistuksen olisi kosketettava ihmisten sydämiä ja samalla oltava uskollinen juurilleen.

Jumalanpalveluksen uudistaminen

Jumalanpalveluksen uudistaminen ei ole ainoastaan suomalaisia kiinnostava asia. Tällä viikolla maanantaista lauantaihin jumalanpalveluksen tutkijat, kouluttajat ja muut kiinnostuneet kokoontuvat kansainväliseen ja ekumeeniseen konferenssiin Würzburgiin, Saksaan. Mukana on n. 250 osallistujaa. Societas Liturgica on konferenssin järjestäjä ja näitä konferensseja järjestetään joka toinen vuosi. Societaksen tavoitteena on liturgisen uudistuksen seuraaminen ja tiedon jakaminen.

Suomessa jumalanpalvelusuudistukseksi kutsutaan sitä prosessia, jossa 1990-luvulla uudistettiin kirkkokäsikirjat. Ne otettiin käyttöön adventtina 2000. Nykyään puhutaan enemmän jumalanpalveluselämän kehittämisestä ja siinä subjektina ovat seurakunnat, jotka itse päättävät mitä ja millä tavalla kehittävät. Kirkkohallitus on asiassa kuulolla ja pyrkii tukemaan seurakuntien kehittämistyötä.

Olen ensimmäistä kertaa mukana ja täytyy myöntää, että jännittää. Mitä eväitä täältä voi viedä Suomen ev.-lut. kirkolle? Miksi jumalanpalvelusta on uudistettava? Ja millä tavalla? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia.

Tänään vietettiin konferenssin avajaisia Tuomiokirkossa ja yliopistolla. Huomenna kuulemme aamupäivällä kaksi luentoa koko ryhmälle ja iltapäivällä tutkijat esittelevät tutkimustuloksiaan vähän pienemmille porukoille kerrallaan puolen tunnin mittaisilla luennoilla.

Tänään aloituspäivänä on katseltu taaksepäin historiaa ja kuultu tervehdyksiä piispoilta, dekaaneilta ja pormestarilta. Lähes jokainen puhuja viittasi siihen, että nyt vietetään Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen 50-juhlavuotta. Sen jälkimainingeissa syntyi myös ekumeeninen Societas Liturgica vuonna 1967. Se on myös 1900-luvun liturgisen liikkeen lapsi. 

Würzburg tarjoaa mukavat puitteet konferenssille, vaikka kaupungin historiassa häämöttää isojen sotien muistot. Toisen maailmansodan loppupäivinä Würzburg pommitettiin lähes maantasalle ja noin 90% taloista tuhoutui. Käsittämätöntä, että siitä on kulunut vasta vajaat 70 vuotta. Kaupungin rakentamiseen, esim. sen tuomiokirkon uudelleenrakentamiseen kului pari vuosikymmentä. Mitä käsittämätöntä tuhlausta sotiminen on?

Myös kolmekymmenvuotisen sodan varjo tuntuu vielä. Silloin ruotsalaiset (ja sellaisia suomalaisetkin olivat) taistelivat, ryöstelivät ja herättivät kauhua Baijerin asukkaissa. Toivottavasti nyt osataan olla rauhallisemmin.