Elevaatio ja seurakuntalaisen kumarrus

Minulla on tapana messussa kumartaa asetussanojen jälkeen. En kumarra ehtoollisastioille, enkä papille vaan kumarrus on rukous läsnäolevalle Kristukselle. 

Tähän kuitenkin liittyy mutta. Joskus, tai aika usein, papeilla on ehtoollisen kohdalla kiire. Ehkä ajatus suuntautuu jo seuraavaan kohtaan. Ennen asetussanojen päättymistä pateeni, tai kalkki, alkaa hiljalleen laskeutua kohti alttaripöytää. Kun tulee seurakuntalaisen vuoro osallistua ehtoollisrukoukseen kumartamalla ovat ehtoollisaineet jo alttaripöydällä ja papin käsi hapuilee kohti kansiota tai rukouksen seuraavaa kohtaa. Mille minä silloin kumarran? 

Kirkossamme on viime vuosina paljon puhuttu osallisuudesta ja sen vahvistamisesta. Osittain tämä osallisuusajattelu liittyy yhteiskunnassamme muutenkin vireillä olevaan keskusteluun kansalaisten aktiivisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja subjektiudesta. Ihmiset eivät millään sektorilla halua enää olla vain passiivisia seuraajia vaan kaipaavat aktiivisempaa roolia. Voisi sanoa, että ihminen kaipaa sitä, että häntä tarvitaan. 

Messun ja jumalanpalveluksen osalta osallisuuskeskustelu on koskettanut pääsääntöisesti seurakuntalaisten värväämistä ja sitouttamista avustajiksi messuun. Jumalanpalvelusryhmät on yksi tapa organisoida sitä, mutta on paljon myös muita hyviä tapoja. Tämä on erittäin hyvää ja suositeltavaa toimintaa. 

Se on kuitenkin jäävuoren huippu. Jäävuoresta vain huippu näkyy pinnalle ja loput, ehkä 90% jäästä on kätkössä pinnan alla. Pinnan alla oleva perusta kannattelee jäävuoren huippua. Messun osallisuutta miettiessä siellä pinnan alla näkymättömissä on se, miten seurakunnassa hahmotetaan se, että liturgian subjektina on koolla oleva seurakunta. Näin määrittelee seurakunnan roolin Palvelkaa Herraa iloiten -jumalanpalveluksen opas. Seurakunnassa on hyvä aika ajoin kysyä onko messun toimittamisen tapa sellainen, että seurakunta oikeasti rukoilee, oikeasti veisaa, oikeasti sanoo tai laulaa aamen? Ollaanko läsnä ja tosissaan niin, että vuorolaulujen tai vuororukousten kohdalla kumpikin tarkoittaa, mitä sanoo?

Entisessä elämässäni seurakuntapappina en kiinnittänyt näihin asioihin juurikaan huomiota. Mentiin kaavan mukaan. Kun tulin nykyiseen tehtävääni kirkkohallituksessa ja olen messussa lähes aina seurakuntalaisen roolissa, olen oppinut uutta. Aloin miettiä, miten seurakuntalaisena voisin osallistua messuun enemmän ja syvemmin. Virret, vuorolaulut, aamenet, hymnit, yhteen ääneen luetut rukoukset, aklamaatiot yms. ovat kaikki minulle tärkeitä, ehkä peräti suurin syy mennä messuun. Tekemisen kautta osallistun ja osallistuminen tuntuu voimakkaammin. Siksi myös teen ristinmerkkejä, laitan kädet ristiin rukoillessa, kumarran ehtoollisen asetussanojen jälkeen, vastaan "aamen" ehtoollisen jakajan sanoihin ehtoollispöydässä. Kehon toiminnan kautta tapahtuu jotain sellaista, joka vahvistaa uskoani ja virkistää hengellisesti. Sanat puhuttevat ymmärrystäni, mutta teot ja symbolit puhuvat suoraan sydämelle. 

Ja siksi minä niin mieleni pahoitan, kun pappi ei ehtoollisen asetussanojen jälkeen kohota pateenia ja maljaa vuorollaan niin, että voisin kiirehtimättä kumartaa. 

Näin loppiaisaikana kumartamalla liityn myös ketjuun, jonka aloittivat ne tietäjät, jotka tulivat seimelle Jeesus-lasta kumartamaan. 

Vielä jälkiajatuksena: kuinkahan monessa seurakunnassa rippikoululaisille opetetaan mitä KAIKKEA he voivat messussa tehdä ja kuinka monessa, että messussa tulee istua hiljaa paikallaan? 

Seurakuntalaisten messu - muutama ajatus ennen paneelikeskustelua

Tässä muutama asia, jotka olin suunnitellut sanovani johdannoksi paneelikeskusteluun Kasvatuksen päivillä Jyväskylässä 14.1.2016, mutta jotka jätin pois aikatauluongelman vuoksi. Julkaisen ne nyt tässä. 

Melko tarkalleen yksitoista kuukautta sitten tässä samassa salissa kokoontui n. 550 ihmistä keskustelemaan messusta ja jumalanpalveluselämästä laajemminkin. Näistä ihmisistä noin kolmannes oli seurakuntalaisia ja kaksi kolmannesta työntekijöitä. Jaetut eväät päivien päättyessä piispa Simo Peura totesi, että tässä on kysymys kansanliikkeestä. On tarkoitus jatkaa noilla päivillä alkanutta keskustelua. 

Messu liittyy kristittyjen identiteettiin

Tänä aamuna keskustelumme yhtenä lähtökohtana on se, että messu on tärkeä. Se on huippu, jota kohti kirkon toiminta suuntautuu ja samalla lähde, josta voima toimintaan nousee.

Messussa tulee näkyväksi ja kuuluvaksi uskomme ydin joka kerta kun messua vietetään. Seurakunnan pitää toki muuallakin julistaa ja palvella monin tavoin, mutta sen voi tehdä rennommin, kun tietää, että uskon ydinasiat tulevat joka viikko ja ainakin sunnuntaisin perusteellisesti elettyä.

Messu on seurakunnalle identiteettikysymys myös siksi, että kristityn identiteettiin kuuluu yhteys toisiin. Se näkyy kokoontumisena yhteen. Ateriaa ei voi nauttia muuten kuin kokoontumalla yhteen.

Siellä, missä vasta lähetystyötä tehdään, tiedetään jotain saavutetun, kun ihmiset alkavat kokoontua messuun. Se on yksi kristittyjen tuntomerkki meillä ja kaikkialla maailmassa. Meidät tunnetaan kristityiksi siitä, että vietämme messua.

Seurakunta on messun subjekti

Välillä meillä on ollut kadoksissa ajatus siitä, kuka on messun subjekti. Kirkon asiakirjoissa subjekti on kyllä ollut esillä, mutta käytännössä se on välillä hautautunut monien muiden hyvien asioiden alle. Ja niin on päässyt syntymään ajatus, että messu on pappien ja kanttorien juttu. Näin ei kuitenkaan ole.

Nykyisin ihmiset asettuvat mielellään passiiviseksi yleisöksi, elokuvien katsojiksi ja penkkiurheilijoiksi, seuraamaan muiden toimintaa. Messu ei ole sellainen. Valitettavasti, koska usein ihmiset haluavat olla passiivisia.

Messun toimittaa aina kokoontunut seurakunta. Ei se seurakunta, joka ei ole paikalla. Eivät työntekijät ja avustajat vaan yhdessä kaikki messuun kokoontuneet ihmiset. Heillä on erilaisia rooleja. Kunkin tulee muistaa oma roolinsa, mutta pitää mielessään myös kokonaisuus: Yhdessä seurakuntana me olemme liturgian subjekti.

Osallisuus ja osallistuminen  

Osallisuudesta on puhuttu ehkä jo noin kymmenen vuotta näilläkin päivillä. Kun puhutaan messusta voidaan seurakunnan subjektiutta, voidaan tänäpäivänä kutsua osallisuudeksi. Osallisuus tulee näkyväksi osallistumisena. Seurakuntalainen tulee paremmin osalliseksi, kun hän osallistuu.

Osallistumista on monenlaista: joku osallistuu vain mielessään, joku haluaa avustaa ehtoollisen jakamisessa tai rukouksen laatimisessa. Joku haluaa osallistua aamenen lausumiseen, joku veisata yhdessä toisten kanssa. Liturgia on meillä siksi, että voisimme osallistua, emmekä jäisi vain yleisöksi.

Tänään aamupäivällä keskustelemme näistä asioista: osallisuudesta, seurakuntalaisuudesta ja messusta. Lapsista ja nuorista ja messusta.

Seurakuntalaisen kokemuksia messusta

Seurakunnassa töissä ollessani olin usein messussa joko liturgina tai avustajana. Ne olivat minulle mieluisia työvuoroja ja suunnittelin saarnojani ja rukouksia jo kuukausia etukäteen. Valmistautumiseni alkoi siitä, että tutustuin kullekin sunnuntaille annettuihin raamatunteksteihin, pyhäpäivän aiheeseen ja virsiehdotuksiin. Sitten annoin kaiken muhia, jossain tajunnan takalaidalla, kunnes tuli aika ryhtyä aktiiviseen suunnittelutyöhön. Kahdenkymmenen vuoden aikana ehti jo kehittyä jonkinlainen rutiinikin. 

Vapaa-ajallani (jota ei juuri viikonloppuisin ollutkaan) kävin messussa vain kerran tai kaksi vuodessa. Seitsemän vuotta sitten siirryin työhön, joissa minulla on vapaat viikonloput. Nyt käyn messussa 2-3 kertaa kuukaudessa, useimmiten omassa kotiseurakunnassani. Välillä käyn kyllä vieraissa.

Seurakuntalaisena messu näyttää ja tuntuu hyvin erilaiselta. Messuun valmistautuminen alkaa loppuviikosta, kun alan miettiä, miten saan hankittua sopivan kolehtirahan käteisenä. Pyhäpäivän aihe ja tekstit saattavat olla vasta sunnuntaiaamuna liturgin johdantosanoista avautuva yllätys. Liturgin avaus muodostaa minulle tulkintakehyksen, jonka läpi kuuntelen tekstejä, rukouksia, saarnaa ja virsiä.

Olen huomannut, että seurakuntalaisena voin osallistua useammalla tavalla kuin ennen luulin. En ehkä seurakuntapappina ollutkaan kovin syvästi perehtynyt siihen, mitä seurakuntalainen voi messussa tehdä. Erityisen rakkaaksi minulle on tullut tuo pieni sana "Aamen". Sen ensimmäiseksi ja vielä kolminkertaisena laulan messussa ja samaan aameneen minun toimintani messussa päättyy. Aamenella vahvistan papin tai toisen seurakuntalaisen lukeman rukouksen. Vastaan aamenella ehtoollisenjakajalle vastaanottaessani leivän ja viinin. Aamen on minun sanani seurakuntalaisena.

Käytän myös liturgisia eleitä. Siunaan itseni ristinmerkillä messun alussa ja lopussa ja ehtoolliselta noustessani. Ehtoollisen asetussanojen jälkeen kumarran, mutta vain vähän, jotteivat muut seurakuntalaiset hämmenny liikaa. Välillä toivoisin, että seurakuntalaisille olisi tarjolla vielä useampia eleitä. Voisimmeko välillä alkaa messussa polvistua?

Seurakuntalaisena minulle tärkeäksi on tullut se yhteisö, joka kokoontuu kotikirkollani. Työntekijät ovat mukavia hekin, mutta he vaihtuvat sunnuntaista toiseen. Me seurakuntalaiset sen sijaan pysymme samoina. Mitä useammin ja pidempään messussa käyn, sitä useampaan ihmiseen tutustun ja sitä enemmän tuttavuudet syvenevät ja tämä tapahtuu aivan vaivattomasti kirkkokahveilla. 

Eilen meitä oli messussa noin 40 henkeä. Kirkkosaliin saapuessani huomasin, että erään tutun vanhemman kirkkovieraan vieressä oli paljon tilaa ja päätin, että sen sijaan, että menen vakituiselle paikalleni kysynkin, onko hänen vieressään tilaa. Vähän kuulumisia siinä vaihdettiin ja rinnakkain osallistuttiin. Messun lopussa hän sanoi: ”Sinähän voit vastedes istua sillä paikalla.”

Messu oli kaikin puolin ilahduttava ja saarna ajatuksia herättävä. Kaikesta näki, että siihen oli panostettu. Hyvin tehty ilahduttaa aina, mutta niin ilahduttavat yllätysetkin. Nyt yllätyksenä oli kanttorin, avustavan papin ja liturgin yhdessä vastausmusiikkina laulama psalmi, joka ilahdutti mielen ja sydämen.

Taloudellisen vastuunsa kantavat seurakunnan jäsenet

Kanadan vierailullani kuulin monta tarinaa seurakunnista. Usein seurakuntaa kuvattiin kertomalla paljonko ihmisiä käy sunnuntain jumalanpalveluksessa. "Meillä käy 500 ihmistä", sanottiin. Sitten tuli se suuri mutta ja huolenaihe: "Mutta he kaikki eivät kanna seurakunnasta taloudellista vastuuta".

Kun tarina oli toistunut lähes samoin sanoin useita kertoja, aloin miettiä tilannetta täällä Suomessa. Meillä n. 70% kuuluu kirkkoon ja kantaa näin ollen taloudellista vastuuta kirkosta ja seurakunnastaan. Seurakunnan toimintaan ei niin moni osallistu.

Entäpä jos tämä olisikin ylpeyden aihe? Ulkomailla voisimme röyhistää rintaa ja todeta kollegoille "Meillä on asiat niin hyvin, että 70% suomalaisista kantaa taloudellista vastuuta kirkosta, vaikka he eivät osallistu aktiivisesti seurakunnan toimintaan."

Kiitos teille, te taloudellisen vastuunne kantavat seurakuntalaiset!

Eräs kirkko Kanadassa

Ennen Societas Liturgican konferenssia vierailin nuoruudenystäväni Joannen luona Winnipegissä. Joannen mies Gerry on paikallisen Mennonite Brethren seurakunnan pastori. Vietin Joannen ja Gerryn luona kolme päivää, joiden aikana keskustelimme lähes tauotta. Vain öisin nukkuessamme olimme hetken hiljaa.

Merkittävä osa yhteisistä keskusteluistamme käsitteli kristinuskoa, kirkkoja ja seurakuntia Kanadassa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Itse asiassa keskusteluissamme kävimme läpi koko globaalin kristinuskon, koska Gerry on ollut Mennonite Brethren kirkon lähetystyötä koordinoivassa osastossa töissä aikaisemmin. Miten mielenkiintoisia näköaloja avautui! Miten paljon opinkaan! 

Ehkä kuitenkin eniten opin lyhyestä vierailusta Gerryn seurakunnan kirkolle. Koko seurakunnassa on töissä vain viisi palkattua työntekijää ja toimintaa pyörii pääosin vapaaehtoisten tekijöiden varassa. Sunnuntain jumalanpalvelukseen osallistuu tavallisesti n. 250-450 henkeä. 

Vaikka McIvor Avenuen kirkko on hyvin erilainen kuin meidän seurakuntamme, jotain voimme oppia näkemällä, mitä he tekevät samalla tavalla tai eri tavalla. Tässä muutamia asioita, joihin kiinnitin huomiota. 

Otin kuvan seurakunnan ilmoitustaulusta. Jumalanpalveluksen ajankohta on selkeästi luettavissa ohi ajavasta autosta. Tämä seurakunta ei halua kikkailla vitsikkäillä mainoslauseilla. 

Kävimme kirkolla lauantai-iltapäivänä, jolloin kirkolla ei ollut varsinaista toimintaa. Kirkkosalissa harjoitteli nuorten bändi seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Kirkkotilasta käy ilmi, että sitä ei ole suunniteltu ehtoollisenviettoa varten vaan se on lähellä Reformoitujen kirkkojen saarnanpainotteista jumalanpalvelustilaa. Kun valkokangas tuli kirkkosaliin, ei haluttu sen peittävän kristillisiä symboleja ja niin takaseinällä oleva risti nostettiin ylemmäs. Saarna pidetään useimmiten esiintyslavalta. Raskas saarnatuoli oli varaston nurkassa. 

Seurakunnan toiminta-ajatus on tiivistetty kolmeen sanaan. Tässä seurakunnassa se on laitettu esille kirkkosaliin johtavan oven päälle. Nämä tiivistykset ovat seurakunnille tärkeää viestintää, jolla ne erottuvat muista samalla alueella olevista seurakunnista. Näin näitä tiivistyksiä myös seurakuntien ilmoitustauluilla. Ei riitä, että työntekijät ovat tietoisia seurakunnan tavoitteista, vaan myös seurakuntalaisten tulee tietää.    

Ihmettelin kirkon eteisaulassa olevia postilokeroita. Nämä ovat seurakuntalaisten postilokeroita. Seurakuntalainen voi varata itselleen postilokeron ja saada siihen viestejä sekä seurakunnalta että toisilta seurakuntalaisilta. Minulle tämä viestitti jotain siitä, että seurakuntalaiset ovat kirkolla kuin kotonaan. Ja siitä, että he käyvät siellä usein.

Eteisaulasta avautui ovi kirjastoon. Seurakunta pitää omaa kirjastoa, josta seurakuntalaiset voivat lainata lähinnä hengellisiä kirjoja kotiin. Kirjastossa oli myös paljon lasten kirjoja. Kirjastosta huolehtivat vapaaehtoiset seurakuntalaiset. Voisiko meilläkin kirkon aulassa olla kirjahylly, jossa olisi vaikka kierrätettäviä kirjoja? 

Kirkon pääsisäänkäynnin suunnitelussa oli pyritty ottamaan huomioon huonosti liikkuvat seurakuntalaiset. Esteettömyys on tärkeä asia. Ovelle ei ole yhtään porrasta ja autolla pääsee melkein kynnykselle. Oven eteen mahtuu kolmekin autoa yhtaikaa.

Nämä ovat vain muutamia näköaloja tyhjään, ihmisiään odottavaan kirkkorakennukseen. Näiden asioiden lisäksi näin työhuoneita, jumppasalin, nuorten tiloja ja pyhäkouluhuoneita. Kuitenkin lyhyt käynti lähes tyhjässä rakennuksessa puhui vahvasti siitä, että tässä kirkossa on paljon elämää. Että tämä oli seurakuntalaisten tila ja kirkko, missä seurakuntalaiset olivat tärkeitä. 

Societas Liturgica - liturgisen liikkeen kotipesä

Osallistuin viime viikolla Societas Liturgican järjestämään konferenssiin Kanadan Quebecissa. Tämä oli toinen kerta, kun sain olla mukana liturgikkojen suuressa kokoontumisessa ja nyt sulattelen konferenssin antia. Tarjoilen teille nyt muutamassa postauksessa joitain havaintojani ja ajatuksiani. Lukekaa ja ihmetelkää.

Societas Liturgica on perustettu vuonna 1965 liturgisen liikkeen kotipesäksi. Liturginen liike syntyi 1800-luvulla, mutta kasvoi ja vahvistui merkittäväksi kirkolliseksi ja ekumeeniseksi vaikuttajaksi 1900-luvulla. 

Liturgista liikettä voidaan pitää korjausliikkeenä, sillä yksi sen tunnustetuista tavoitteista oli uudistaa jumalanpalvelusta. Sen tavoitteena oli erityisesti vahvistaa seurakunnan roolia liturgiassa. Liturgisen liikkeen hedelmät Suomessakin ovat monet. Niitä ovat mm. alban käyttöä messun toimittajilla, perhemessua ja ehtoollisen vieton yleistymistä. Myös Tuomasmessun ja erityismessujen syntyminen ovat liturgisen liikkeen hedelmiä. Vähän kärjistäen voisi sanoa, että liturginen liike piti Raamatun lukemisen ja saarnan lisäksi ehtoollista tärkeänä osana jumalanpalvelusta.

Societas Liturgica syntyi vuonna 1965, kun eräs hollantilainen pappi kutsui yhteiseen neuvonpitoon 25 jumalanpalveluksen tutkijaa, pappien opettajaa ja kirkollista vaikuttajaa eri maista. Kokoontumisessa päätettiin perustaa ”yhdistys tukemaan jumalanpalvelukseen liittyvää ekumeenista keskustelua, joka pohjautuu tukevasti tutkimukseen ja jonka näkökulmana on uudistuminen ja yhteys.” Tänä vuonna vietetiin siis 50-vuotisjuhlia. 

Societas Liturgica järjestää edelleen liturgiasta ja jumalanpalveluksesta kiinnostuneille tutkijoille, kouluttajille ja muille tarkoitetun konferenssin jossain päin maailmaa. Tänä vuonna oltiin siis Kanadassa. Sitä edeltävät konferenssit ovat olleet Würzburgissa Saksassa, Reimsissa Ranskassa ja Sydneyssa Australiassa. Suomen Turussa konferenssi pidettiin vuonna 1997. 

Societas ei todellakaan ole mikään jäänne historiasta vaan pyrkii rakentamaan siltaa ikiaikaisen perinteen ja tämän päivän välille. Vuonna 2013 hyväksytyissä uusissa säännöissään Societas Liturgica määrittelee ensimmäiseksi tehtäväkseen rohkaista liturgian ja siihen läheisesti liittyvien aiheiden tutkimusta. Se tarkoittaa, että konferenseissa voi kuulla lyhyitä raportteja eri puolilla maailmaa tehdystä tutkimuksesta. Myös julkaisutoiminta välittää tietoa uusista tutkimuksista. 

Lisäksi Societas pyrkii etsimään tapoja, joilla voidaan edistää eri kristillisten tunnustusten ja traditioiden keskinäistä ymmärrystä ja tuntemusta. Konferenssissa tämä tuli näkyväksi mm. siinä, miten monesta eri kirkosta oli osallistujia. Katolisen kirkon edustajia oli ehkä eniten, mutta koko kristikunnan kirjo oli läsnä. 

Neljäntenä tavoitteenaan Societas pyrkiii etsimään tapoja, joilla kirkastetaan liturgian merkitystä tässä ajassa. Tämä neljäs tavoite on kirkkojen kannalta erittäin tärkeä. Konferenssin osallistujissa olikin monia kirkkojen ihmisiä, joiden työhön kuului, tavalla tai toisella, jumalanpalveluselämän edistäminen, kehittäminen tai uudistaminen. 

Tänä vuonna konferenssin teemana oli Liturgical Formation, joka ei käänny Suomeksi oikein hyvin. Sillä tarkoitettiin lähinnä liturgista kasvatusta tai jumalanpalveluskasvatusta, mutta otsikko on merkityksiltään monitulkintaisempi kuin "kasvatus" antaisi ymmärtää eikä pidä sisällään subjekti-objekti asetelmaa. Kysymys on siitä, miten jumalanpalvelus muovaa ihmistä. 

Mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. 

"Toivottakaa toisillenne Kristuksen rauhaa"

Kimmokkeen Herran rauha -tervehdyksen pohtimiseen jälleen kerran sain Tuomo Lindgrenin blogikirjoituksesta Puujalka-blogissa. Tuomo kuvaa kirjoituksessaan sitä, miten vaivaannuttavana toisten tervehtiminen usein koetaan.

Oma kokemukseni on samansuuntainen, mutta tulkintani tapahtumasta vähän eri kuin Tuomolla. Ajattelen, että ihmiset keskittyvät ehtoollisrukouksen eri osiin niin suurella hartaudella, että toisten seurakuntalaisten tervehtiminen rukouksen ja aterian nauttimisen välissä häiritsee.

Voisiko rauhan toivottaminen tapahtua eri kohdassa. Kävin maaliskuussa Anglikaanisessa messussa täällä Helsingissä. Siellä seurakuntalaiset toivottivat toisilleen rauhaa ennen ehtoollisrukouksen alkua. En nyt muista oliko se peräti ennen ehtoollisvuorolaulua vai vasta sen jälkeen. Sen jälkeen saattoi keskittyä ehtoollisrukoukseen ylistyshymneineen täysillä.

Anglikaanien messussa rauhan toivottaminen ei ollut vaivaannuttavaa. Rauhantervehdyksen alkaessa kaikki menivät keskikäytävälle ja kaikki kättelivät lähes kaikkia. Paikalla oli ehkä 60 henkeä, joista minäkin toivotin rauhaa ehkä neljällekymmenelle. Liturgit tulivat alttarin takaa kansan keskelle eivätkä vain kätelleet toisiaan. Aikaa siinä toki meni, mutta ihmiset hymyilivät toisilleen.

Ajattelin, että niin se rauhan toivottaminen ehkä pitäisi tehdä. Jos kätellään vain kolmea tai neljää lähellä istuvaa, tervehtiminen jää pinnalliseksi ja ikäänkuin "ylimääräiseksi". Jos kätellään lähes kaikkia, siitä tulee tärkeä osa ehtoolliselle valmistautumista ja ehtoollinen yhteisön ateriana korostuu.

Tästä yhteydestä tai yhteisöllisyydestä puhuu myös Palvelkaa Herraa iloiten - Jumalanpalveluksen opas sivulla 27: Herran rauha -tervehdys liittää ehtoollisen sekä pääsiäiseen että jouluun. Ylösnoussut Kristus jakaa omilleen rauhan (Joh. 20:19), jota enkelit julistivat jouluyönä (Luuk. 2:14). Rauhantervehdys on merkki Kristuksen kirkon ja koko ihmiskunnan rauhan ja ykseyden toivosta. Ehtoollisen kommuunio- eli yhteysluonne korostuu, kun seurakuntalaiset toivottavat rauhaa myös toisilleen. Samalla he osoittavat keskinäistä rakkautta tullessaan osallisiksi leivästä ja maljasta. Näin rauhan merkki liittyy Kristuksen opetukseen: ”Jos olet viemässä uhrilahjaasi alttarille – – käy ensin sopimassa veljesi kanssa” (Matt. 5:23–24)