Eräs kirkko Kanadassa

Ennen Societas Liturgican konferenssia vierailin nuoruudenystäväni Joannen luona Winnipegissä. Joannen mies Gerry on paikallisen Mennonite Brethren seurakunnan pastori. Vietin Joannen ja Gerryn luona kolme päivää, joiden aikana keskustelimme lähes tauotta. Vain öisin nukkuessamme olimme hetken hiljaa.

Merkittävä osa yhteisistä keskusteluistamme käsitteli kristinuskoa, kirkkoja ja seurakuntia Kanadassa, Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Itse asiassa keskusteluissamme kävimme läpi koko globaalin kristinuskon, koska Gerry on ollut Mennonite Brethren kirkon lähetystyötä koordinoivassa osastossa töissä aikaisemmin. Miten mielenkiintoisia näköaloja avautui! Miten paljon opinkaan! 

Ehkä kuitenkin eniten opin lyhyestä vierailusta Gerryn seurakunnan kirkolle. Koko seurakunnassa on töissä vain viisi palkattua työntekijää ja toimintaa pyörii pääosin vapaaehtoisten tekijöiden varassa. Sunnuntain jumalanpalvelukseen osallistuu tavallisesti n. 250-450 henkeä. 

Vaikka McIvor Avenuen kirkko on hyvin erilainen kuin meidän seurakuntamme, jotain voimme oppia näkemällä, mitä he tekevät samalla tavalla tai eri tavalla. Tässä muutamia asioita, joihin kiinnitin huomiota. 

Otin kuvan seurakunnan ilmoitustaulusta. Jumalanpalveluksen ajankohta on selkeästi luettavissa ohi ajavasta autosta. Tämä seurakunta ei halua kikkailla vitsikkäillä mainoslauseilla. 

Kävimme kirkolla lauantai-iltapäivänä, jolloin kirkolla ei ollut varsinaista toimintaa. Kirkkosalissa harjoitteli nuorten bändi seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Kirkkotilasta käy ilmi, että sitä ei ole suunniteltu ehtoollisenviettoa varten vaan se on lähellä Reformoitujen kirkkojen saarnanpainotteista jumalanpalvelustilaa. Kun valkokangas tuli kirkkosaliin, ei haluttu sen peittävän kristillisiä symboleja ja niin takaseinällä oleva risti nostettiin ylemmäs. Saarna pidetään useimmiten esiintyslavalta. Raskas saarnatuoli oli varaston nurkassa. 

Seurakunnan toiminta-ajatus on tiivistetty kolmeen sanaan. Tässä seurakunnassa se on laitettu esille kirkkosaliin johtavan oven päälle. Nämä tiivistykset ovat seurakunnille tärkeää viestintää, jolla ne erottuvat muista samalla alueella olevista seurakunnista. Näin näitä tiivistyksiä myös seurakuntien ilmoitustauluilla. Ei riitä, että työntekijät ovat tietoisia seurakunnan tavoitteista, vaan myös seurakuntalaisten tulee tietää.    

Ihmettelin kirkon eteisaulassa olevia postilokeroita. Nämä ovat seurakuntalaisten postilokeroita. Seurakuntalainen voi varata itselleen postilokeron ja saada siihen viestejä sekä seurakunnalta että toisilta seurakuntalaisilta. Minulle tämä viestitti jotain siitä, että seurakuntalaiset ovat kirkolla kuin kotonaan. Ja siitä, että he käyvät siellä usein.

Eteisaulasta avautui ovi kirjastoon. Seurakunta pitää omaa kirjastoa, josta seurakuntalaiset voivat lainata lähinnä hengellisiä kirjoja kotiin. Kirjastossa oli myös paljon lasten kirjoja. Kirjastosta huolehtivat vapaaehtoiset seurakuntalaiset. Voisiko meilläkin kirkon aulassa olla kirjahylly, jossa olisi vaikka kierrätettäviä kirjoja? 

Kirkon pääsisäänkäynnin suunnitelussa oli pyritty ottamaan huomioon huonosti liikkuvat seurakuntalaiset. Esteettömyys on tärkeä asia. Ovelle ei ole yhtään porrasta ja autolla pääsee melkein kynnykselle. Oven eteen mahtuu kolmekin autoa yhtaikaa.

Nämä ovat vain muutamia näköaloja tyhjään, ihmisiään odottavaan kirkkorakennukseen. Näiden asioiden lisäksi näin työhuoneita, jumppasalin, nuorten tiloja ja pyhäkouluhuoneita. Kuitenkin lyhyt käynti lähes tyhjässä rakennuksessa puhui vahvasti siitä, että tässä kirkossa on paljon elämää. Että tämä oli seurakuntalaisten tila ja kirkko, missä seurakuntalaiset olivat tärkeitä.