Seurakuntalaisen kokemuksia messusta

Seurakunnassa töissä ollessani olin usein messussa joko liturgina tai avustajana. Ne olivat minulle mieluisia työvuoroja ja suunnittelin saarnojani ja rukouksia jo kuukausia etukäteen. Valmistautumiseni alkoi siitä, että tutustuin kullekin sunnuntaille annettuihin raamatunteksteihin, pyhäpäivän aiheeseen ja virsiehdotuksiin. Sitten annoin kaiken muhia, jossain tajunnan takalaidalla, kunnes tuli aika ryhtyä aktiiviseen suunnittelutyöhön. Kahdenkymmenen vuoden aikana ehti jo kehittyä jonkinlainen rutiinikin. 

Vapaa-ajallani (jota ei juuri viikonloppuisin ollutkaan) kävin messussa vain kerran tai kaksi vuodessa. Seitsemän vuotta sitten siirryin työhön, joissa minulla on vapaat viikonloput. Nyt käyn messussa 2-3 kertaa kuukaudessa, useimmiten omassa kotiseurakunnassani. Välillä käyn kyllä vieraissa.

Seurakuntalaisena messu näyttää ja tuntuu hyvin erilaiselta. Messuun valmistautuminen alkaa loppuviikosta, kun alan miettiä, miten saan hankittua sopivan kolehtirahan käteisenä. Pyhäpäivän aihe ja tekstit saattavat olla vasta sunnuntaiaamuna liturgin johdantosanoista avautuva yllätys. Liturgin avaus muodostaa minulle tulkintakehyksen, jonka läpi kuuntelen tekstejä, rukouksia, saarnaa ja virsiä.

Olen huomannut, että seurakuntalaisena voin osallistua useammalla tavalla kuin ennen luulin. En ehkä seurakuntapappina ollutkaan kovin syvästi perehtynyt siihen, mitä seurakuntalainen voi messussa tehdä. Erityisen rakkaaksi minulle on tullut tuo pieni sana "Aamen". Sen ensimmäiseksi ja vielä kolminkertaisena laulan messussa ja samaan aameneen minun toimintani messussa päättyy. Aamenella vahvistan papin tai toisen seurakuntalaisen lukeman rukouksen. Vastaan aamenella ehtoollisenjakajalle vastaanottaessani leivän ja viinin. Aamen on minun sanani seurakuntalaisena.

Käytän myös liturgisia eleitä. Siunaan itseni ristinmerkillä messun alussa ja lopussa ja ehtoolliselta noustessani. Ehtoollisen asetussanojen jälkeen kumarran, mutta vain vähän, jotteivat muut seurakuntalaiset hämmenny liikaa. Välillä toivoisin, että seurakuntalaisille olisi tarjolla vielä useampia eleitä. Voisimmeko välillä alkaa messussa polvistua?

Seurakuntalaisena minulle tärkeäksi on tullut se yhteisö, joka kokoontuu kotikirkollani. Työntekijät ovat mukavia hekin, mutta he vaihtuvat sunnuntaista toiseen. Me seurakuntalaiset sen sijaan pysymme samoina. Mitä useammin ja pidempään messussa käyn, sitä useampaan ihmiseen tutustun ja sitä enemmän tuttavuudet syvenevät ja tämä tapahtuu aivan vaivattomasti kirkkokahveilla. 

Eilen meitä oli messussa noin 40 henkeä. Kirkkosaliin saapuessani huomasin, että erään tutun vanhemman kirkkovieraan vieressä oli paljon tilaa ja päätin, että sen sijaan, että menen vakituiselle paikalleni kysynkin, onko hänen vieressään tilaa. Vähän kuulumisia siinä vaihdettiin ja rinnakkain osallistuttiin. Messun lopussa hän sanoi: ”Sinähän voit vastedes istua sillä paikalla.”

Messu oli kaikin puolin ilahduttava ja saarna ajatuksia herättävä. Kaikesta näki, että siihen oli panostettu. Hyvin tehty ilahduttaa aina, mutta niin ilahduttavat yllätysetkin. Nyt yllätyksenä oli kanttorin, avustavan papin ja liturgin yhdessä vastausmusiikkina laulama psalmi, joka ilahdutti mielen ja sydämen.