Rakas messu

Tässä blogissa kirjoittelen omiani, mutta välillä kutsun myös jonkun muun kirjoittamaan ajatuksiaan messusta. Ensimmäisenä vierailijana näissä kutsuissa on Outi Lantto, johon olen tutustunut Malmin seurakunnassa. Olimme siellä työtovereita ja huomasin, että Outia innosti ja motivoi messu - kaikessa yksinkertaisuudessaan ja monipuolisuudessaan. Alla Outi kertoo, miten messu tuli rakkaaksi.

Outin kirjoitus herättää pohtimaan, miten messu voisi tulla tärkeäksi myös nykyään nuorille ja aikuisillekin. Onko jotain mitä me työntekijät voimme tehdä? Onko se riippuvainen kotikasvatuksesta?

RAKAS MESSU 

Vasemmalla, noin kirkon puolivälissä, lähempänä sivu- kuin keskikäytävää – en tiedä, miksi näin valitsin, mutta tuo sijainti vakiintui tavallisimmaksi istumapaikakseni jumalanpalveluksessa. Lukioikäisenä katseeni kiersi Lennart Segerstrålen freskon yksityiskohdissa kun kuuntelin enemmän tai vähemmän tarkkaavaisena saarnaa. Vaikka saarnatuolista toisinaan selvästi vihjattiin, että herätysliikkeeseen kuulumattomana olen armon ulkopuolella, ei se vieroittanut minua jumalanpalveluksesta. Kahtiajako oli asia, mihin me seurakuntanuoret olimme tottuneet, olemaan ”heitä”. 

Nuorten kanssa järjestettiin varttikirkkoja ja pari yömessua, laulettiin veisuja kitarasäestyksellä, mutta sunnuntaisin tultiin seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen. Tuskin virret lempimusiikkiamme olivat, mutta niiden kautta syntyi yhteys muuhun kirkkoväkeen.

Kotikirkko jäi Rovaniemelle lukion jälkeen, Helsingissä tutuiksi tulivat Töölön kirkot, satunnaisesti muutkin. Oudolla paikkakunnalla tuttu jumalanpalvelus antoi turvaa ja tietoisuuden yhteydestä, vaikken muista kirkossa keneenkään tutustuneenikaan. Ulkomailla asuessani kävin jumalanpalveluksessa harvemmin, mutta aina kirkkoon mennessäni tiesin, että siellä olen kotonani, vieraissakin sävelmissä oli riittävästi tuttua, rukousyhteys syntyi paikallisella kielellä.

Kotiinpaluun ja elämänmurrosten myötä kasvoi kaipuu jokaviikkoiseen kirkossakäyntiin. Erityismessujen vetovoima tehosi hetken, mutta niiden levottomuus alkoi vähitellen kiusata ja askeleet suuntautuivat oman seurakunnan ”tavalliseen” sunnuntaiaamun messuun ja siellä vapaaehtoiseksi maallikoksi.

Se, että messu oli tullut niin rakkaaksi, oli merkittävä tekijä päätöksessä lähteä viimein opiskelemaan teologiaa. Valmistuttuani työhaastattelussa minulta kysyttiin, miten perhe-elämäni kestäisi papin työajat. Vastasin, että sunnuntaiaamuna olisin joka tapauksessa messussa.

Papin viikon hienoin hetki on se, kun alkuvirren jälkeen liturgina kääntyy toimittamaan alkusiunauksen. Monet tutut kasvot kertovat hyväksynnästä, ja saavat nöyräksi: tämän messun haluan toimittaa niin hyvin kuin vain osaan, rukoillen ja keskittyen.

Iloitsen, että partiolaisena ja seurakuntanuorena totuin seurakunnan yhteiseen jumalanpalveluselämään, ja kiitän nuorisopappejani ja nuorten kuoroa johtanutta kanttoria, että meitä kutsuttiin ennakkoluulottomasti myös messuja suunnittelemaan ja niissä palvelemaan. En tiedä, olisinko muuten löytänyt jokaviikkoisen messun voimanlähteeksi elämääni. Rukous, raamatunluku ja opetus, ehtoollinen ja yhteinen veisuu toisinaan vielä messun jälkeisellä seurustelun sakramentilla täydennettynä – mikä voisi olla parempi tapa lähteä uuteen viikkoon ja arjen palvelukseen? 

Outi Lantto