Ekumeenista työskentelyä tehdään erilaisissa verkostoissa, jotka kokoontuvat pidempiin ja lyhyempiin kokouksiin useimmiten jonkin teeman ympärille. Harvan verkoston teemana on itse ekumenia: sen sijaan tavoitellaan yhteistä ymmärrystä tai ainakin keskustelua viestinnän, jumalanpalveluksen, oppilaitostyön tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden verkostoissa. Nämä verkostot ovat syntyneet pikkuhiljaa viime vuosikymmenien aikana eivätkä ne aina suinkaan toimi ekumeenisten kattojärjestöjen kuten Kirkkojen maailmanneuvoston tai Luterilaisen maailmanliiton sateenvarjon alla, vaan täysin itsenäisesti.
Eri kirkot luonnollisesti suhtautuvat yhteisiin pyrkimyksiin eri tavoin sen mukaan, mikä kirkko on kysymyksessä ja minkä aiheen parissa liikutaan. Samaan aikaan kun toisaalla etsitään ja kirjataan yhteisiä työn tekemisen periaatteita, saatetaan esimerkiksi jumalanpalveluksessa tavoitella oman erityislaadun näkymistä. Saksassa ja USAssa on vuosia tehty työtä juuri yhteisten kirkkovuoden tekstien hyväksi ja myös joidenkin rukousten ja tekstien yhteisten sanamuotojen hyväksi. Viime vuosina Vatikaani on kuitenkin tahtonut toisin: että katoliset tekstit eroaisivat muiden teksteistä. He eivät halua uskovien hämmentyvän yhteisistä sanoituksista.
Societas Liturgican konferenssissa pyrkimys yhteistä kohti oli selkeä. Se on toinen syy, miksi Societas Liturgica on olemassa. Suru yllä kuvatun kaltaisista takatalvista oli yhtä suuri kuin ilo yhteistyön onnistumisesta.
EKUMEENINEN RUKOUSHETKI
Konferenssissa vietettiin päivittäin aamu- ja iltarukous. Iltarukouksia toteutettiin erilaisten perinteiden mukaan, mutta aamurukouksiin oli tehty kaava, ordo, ekumeenista rukoushetkeä varten. Se pohjautui niin vahvasti vanhoihin rukoushetkien kaavoihin, ettei eroa virsikirjastakin löytyviin rukoushetkiin juurikaan ollut.
Rukoushetkistä mieleeni jäi, juuri ekumenian näkökulmasta, kaksi musiikillista kokemusta. Konferenssia varten oli sävelletty oma kaanon (mikä oli hyvä idea). Konferenssikaanonissa oli viisi lausetta neljällä eri kielellä:
Neuer Himmel, neue Erde /
I saw the holy, new city of Jerusalem: /
Ecco la dimora di Dio /
Dieu avec les hommes /
Siehe, Ich mach' alles neu
(ks. kuva ylhäällä)
Tätä kaanonia laulettiin usein aamurukousten päätöslauluna ja musikaalinen porukka oppikin sen hyvin. Jotain jännittävää oli siinä, että kaikki lauloivat eri kieliä vuorollaan. Jotain sekavaa tuli siihen, kun sitä laulettiin kaanonissa. Mutta sellaistahan elämä on, sekavaa.
Konferenssi-kaanon kertoon yhdestä tavasta ajatella ekumeniaa. Kaikki seuraavat yhdessä hetken samaa traditiota, jota sitten vaihdetaan.
Rukoushetkissä laulettiin joskus myös Taize-lauluja. Niiden sisältämä ekumeeninen ajattelu on toisenlainen. Niissä lauletaan samoja sanoja eri kielillä yhtaikaa, jokainen oman kielensä mukaan. Mietin, mitä ekumeniasta kertoo se, että Taize-laulut kajahtivat Würzburgissa vielä konferenssikaanoniakin kauniimmin.
Näin pienistäkin asioista voi havaita, kuinka monimutkaisesta ja ristiriitaisestakin asiasta ekumeniassa on kysymys.
Jäin myös kysymään, millainen kirkko Suomen ev.lut. kirkko on. Haluaisimmeko me yhteiset tekstit ja sanamuodot toisten kirkkojen kanssa vai haluammeko luoda omiamme? Ja onko jokin sekä-että ratkaisu tähän asiaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti