Uusia sanoja etsimässä

Otsikon provokatiivinen vaatimus on tullut vastaan monta kertaa. Täällä Würzburgin konferenssissakin on kuultu monta esitystä kielestä. Kielen uudistamisen vaatimus nousee siitä, että puhuttu kieli muuttuu melko nopeasti, kirjoitettu yleiskieli muuttuu hitaammin, mutta sekin on jatkuvassa muutoksessa. 

Kieli on tärkeä osa ihmisen identiteettiä ja oikeastaan ihminen voi ymmärtää sanotun tai luetun syvämerkityksiä vain omalla äidinkielellään. Kielen kautta rakennetaan yhteisiä merkityksiä ja vain samaa äidinkieltä puhuvat voivat näin ollen luoda yhteisiä merkityksiä. Voidakseen ymmärtää liturgiaa, tai voidakseen kokea sen merkitykselliseksi, olisi saatava kokea se omalla kielellään. 

Intian katolisen kirkon (Syro-Malabar Church) jäseniä muutti runsaasti toisiin maihin 1960- ja 70-luvuilla. Vaikka he puhuivat kodeissaaan edelleen vanhaa äidinkieltään, heidän lapsensa syntyivät ja kasvoivat toisenlaisissa kieliympäristöissä eivätkä he enää löytäneet kotikirkkonsa liturgian syvämerkityksiä. Syvämerkitysten katoamisen myötä, yhteys seurakuntaan oheni. Tavoittaakseen toisen maahanmuuttajasukupolven liturgian kielen oli siis uudistuttava. 

DYNAAMINEN EKVIVALENSSI

Sebastian Madathummuriyil sanoi esityksessään, että vanhat liturgiset rukoukset on käännettävä nykykielelle dynaamisen ekvivalenssin periaattein. Alkuperäinen merkitys on ilmaistava tavalla, joka uuden tilanteen kielessä tarkoittaa samaa. Kielen on oltava yhtaikaa uskollinen vanhalle traditiolle, oltava tarkkaa tämänpäivän kieltä, mutta se ei saa menettää kauneuttaan eikä syvämerkityksiään. 

Vaikka esimerkkitapaus koski Intian katolista riitusta, se on mielestäni yleistettävissä. Maailman muutos on niin nopeaa, että nykyään jokainen sukupolvi elää kielellisesti ja kulttuurisesti eri maailmassa kuin edellinen sukupolvi. Kirkolle ei riitä, että se muutaman vuosikymmenen välein tekee uudet käsikirjat vaan uusia jumalanpalveluksen tekstejä on pyrittävä luomaan jatkuvasti. 

ELÄVÄ ELEKIELI 

Afrikkalaisia eniten yhdistävä ja tärkein kieli on kehonkieli. Luennoitsija Cas Wepener sanoi, että afrikkalainen ei yleensä puhu ilman kehon liikettä. Siksi liturginen tai jumalanpalvelusuudistus afrikkalaisissa kirkoissa trkoittaa tanssimista, laulamista, seurakunnan voimakkaita eleitä ja useiden eri instrumenttinen soittamista. Hän lainasi helluntailaista pastori Daramolaa (Redeemed Christian Church of God): "Kun me afrikkalaiset kokoonnumme yhteen  jumalanpalvelukseen, me pidämme ääntä. Se on syvällä meissä. Meidän on pidettävä ääntä ja ravistettava kehojamme (shake our bodies)". 

Tämä pakottaa katsomaan meitä kalpeita pohjoisen maan asukkaita. Afrikkalainen elekieli ei tunnu suomalaisesta luontevalta, mutta kuitenkin usein hieman kateellisin äänenpainoin puhumme afrikkalaisista jumalanpalveluksista. Millainen olise se juuri meille sopiva elekieli? Me suomalaiset varjelemme tiukasti omaa fyysistä etäisyyttämme ja välttelemme kosketusta. Mitä tapahtuisi, jos messun jälkeen toimittajat halaisivat kaikkia? Onko messussa nykyisin käytössä oleva elekieli sittenkin sellaista, mikä todella onkin meidän omaamme?